Riitaan tarvitaan aina kaksi: aiheuttaja ja suuttuja

Ystäväni kertoi joskus vaikeista kokemuksistaan parisuhteessaan. Luonnollisesti kuuntelin ja yritin ymmärtää, parhaan kykyni mukaan.

Nimen omaan: parhaan kykyni mukaan.

Koska vuosia jatkunut tiivis ystävyytemme perustuu täydelliseen avoimuuteen ja rehellisyyteen, oli helpottavaa todeta ja tunnustaa, nyt vuosia myöhemmin, että minäkin epäilin hänen juttujaan joskus silloin. Ajattelin, että riitaan tarvitaan aina kaksi, kuten tavallisesti ajatellaan.

Tavallaan hävettää, toisaalta suon sen anteeksiannon itselleni, että olin kokemuspohjaltani silloin vielä tietämättömyyden sokaisema. Nyt kokemuksesta kirkastuneena tiedän, että “riitaan tarvitaan aina kaksi,” ei olekaan niin mustavalkoinen. Siinä ystävänikin osuutta pohtivassa ajatusmallissa, hulahti epäuskoni vuoksi piiloon jäänyt totuus viemäriin, kuin lapsi harmaan pesuveden mukana.

Niinpä tuli se oma oppivuoro, jonka jälkeen vasta ymmärsin, mistä ystäväni tapauksessa oli kyse.

Yksi keino olla riitelemättä, on tietysti vain aina poistua paikalta; niinhän miesystävänikin aina teki, kun hän oli jäänyt kiinni ikävistä asioista. Hänellä oli merkillisen hämmentävä asenne, että kun pöly on laskeutunut, voi tulla takaisin muina miehinä, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Sitten hän ihmetteli, kun niin ei käynytkään; sen sijaan olin entistäkin tuohtuneempi, kun kaiken tietoisen loukkaavan käytöksen jälkeen, hän loukkasi sellaisilla katoamistempuillaan, syhmyröinneillään ja vastuusta käsienpesullaan, vielä lisää.

Eikä siinä tietysti vielä kaikki, vaan hän yritti kääntää asian niin, ettei hän mielestään* ollut tehnyt mitään väärää. (Siis siitäkin huolimatta, että oli tehnyt asioita tietoisesti salaa, koska tiesi hyvin niiden loukkaavan minua). Että minä olen tässä nyt se, joka haastaa riitaa.

(*mielestään osottautui myöhemmin, vastuuta pakoilevan, patologisen valehtelijan patentoiduksi käsienpesusaippuamerkiksi.)

Huh …nyt on hetki koitettava hengittää syvään.

Että nyt riita olikin siis minun aiheuttama ja minä haastan riitaa? …Aivan.

Perään tuli monesti kommentti: “Kaikki on kulta vain kiinni siitä kuinka suhtaudut asiaan.”

Sarkastisen heleällä pihinällä, en voinut muuta todeta taas kuin “aivan.”

(Seuraa epätoivoinen hiljaisuus) …ja epätoivoisen hiljaisuuden jälkeen, …no… ehkä jokainen jo arvaakin… Onneksi fiksut ihmisethän eivät suutu vaan kävelevät tyynesti pois… varsinkin jos on kyse rakkaudeksi kuvatusta syvästä kiintymyksestä ja lopulta kaiken siihen liittyneen luottamuksen lukuisista rikkomisista. Itsearvostuksesta tietämättömät pääsevät todennäköisesti tilanteesta myöskin helpolla, toteamalla vain, että sattuuhan sitä.

Ja luottamuksella en tarkoita vain pelkkää uskollisuutta, vaan luotettavuutta ja rehellisyyttä ihan arkisissa asioissa. Se on jännä, että joillekin se on hyvin vaikea ymmärtää. Tai ehkä he ymmärtävät, mutta eivät välitä.

Tiedän. Olisi suuttumuksen sijaan pitänyt lähteä, jo heti ensimmäisten kertojen jälkeen, jotta ei olisi tarvinnut puolustaa omia rajojaan, josta syntyi luonnollisesti riita. En sitten lähtenyt. Täten siis “riitaan tarvittiin kaksi.”

Monen monta kertaa asetin rajat ja ehdot parisuhteelle. Siis en pakottanut enkä uhkaillut (joksi hän asian väänsi, saadakseen projisoitua syyllisyytensä minuun), vaan kerroin, että en halua sellaista suhdetta, jossa aivan luonnollisia, universaaleja ja yleisesti hyväksyttyjä käytäntöjä ja rajoja ei noudateta. Että on sitten vain koitettava etsiä sellainen kumppani, joka jakaa kanssani samat arvot, ihan siis käytännössä, eikä vain puheissa. Aivan luonnollista, eikö vain?

Miksi sitten suhde jatkui?

No koska kerta toisensa jälkeen, hän anelevalla koiranilmeellään sanoi jakavani kanssani samat arvot ja haluavansa aivan samoja asioita, siis juuri minun kanssani. Niistä on muuten viestit tallella. Siis muutamakin viesti ja sähköposti. Niistä huolimatta hän joskus tokaisi, että “olenko muka sanonut, että “sinun kanssasi?” Se alkoi tuntua jo tahalliselta kiusaamiselta. Ehkä sitä oikeasti olikin.

Sitä olettaa ja odottaa, että jos rajat ja ehdot on selkeästi asetettu, joista yksi liittyi suhteen jatkumisen edellytyksiin, ikään kuin: “jatkamalla palvelua, hyväksyn tilaus- ja toimitusehdot.” Ja koska suhde jatkui, oletin hänen sitoutuneen ehtoihini. …Edelleen tietoiset rajaloukkaukset kuitenkin jatkuivat.

Miksi suhde kuitenkin edelleen jatkui? Miksi en vaan lähtenyt?

No, kylmäkiskoinen ihminen olisi varmasti niin tehnyt, mutta armollisuuteen ja empatiaan vetoavat selitykset olivat hypnotisoivia. Hän vetosi suurten rakkausvuodatusten saattelemana pelkoihin ja lapsuuden vaikeisiin kokemuksiin. Epäuskoisena yritin olla varovaisen ymmärtäväinen.

Ai että kirvelee, kun astuin siihen ansaan. Monta kertaa.

Miksi suhde sitten edelleen jatkui? Aivan! Eikö sama kysymys moneen kertaan toistettuna kuulostakin tyhmältä? Se kuvaa jokaista kertaa, kun olin lähdössä …jottei riitaan tarvittaisi enää kahta.

No. Edellä mainitut, ihan vain muutamat esimerkit esille nostaneena, on todettava oma tyhmyyteni ja vajavaisuuteni; loputon uskoni asioiden muuttumiseen ja uskomiseni kaikkiin niihin sanoilla maalattuihin uskotteluihin, että asiat voivat muuttua; että hän oikeasti rakastaa, haluaa kanssani ihan niitä samoja asioita ja että jaamme saman arvomaailman (puheiden kanssa ristiriitaisista teoista huolimatta).

Olin vain yksinkertaisesti niin syvästi rakastunut siihen fiktiiviseen henkilöön, josta minulle luotiin harhaan johtanut kuva.

Kunnes siten tuli ne viimeiset hetket, kun silmäni alkoivat aueta; että lopulta hän yritti saada minua vain taivuteltua hänen omiin pelisääntöihinsä, jotka olivat kaikkea muuta kuin mitä hän oli puhunut ja lukuisissa viesteissäänkin kirjoittanut; edelleen aivan erilainen kuin se kuva, jonka hän oli itsestään verkkokalvoilleni maalannut.

Niin riitely loppui ja jäljelle jäi suru, viha, pettymys ja hukkaan heitetyt vuodet.

Olin kuin ikkunalasia päin lentänyt lintu; pyörryksissä kovasta tällistä. Tajusin, että ei sitä ihmistä lopulta ollut edes olemassa, josta minulle maalattiin tuo harhaan johtanut kuva.

Tajusin myös, että riitaan tarvitaan kaksi. Ja kun eliminoi elämästään riidan aiheuttajan, ei tarvitse enää riidellä.

Lopulta oivalsin, että tuo pinttynyt sanonta “riitaan tarvitaan aina kaksi” pitää kyllä paikkansa, mutta riitelyn aloittaja ei ole sama asia kuin riidan aiheuttaja.

Toivon, että myös kaikki ne, jotka uskovat tuon riitojen aiheuttaman henkilön sepittämiin tarinoihin, ymmärtäisivät myöskin tuon oivalluksen – parhaiden kykyjensä mukaan.

Olen nimittäin huomannut, monissa muissakin tilanteissa elämän varrella, kuinka usein suuttuja tuomitaan sekopäähulluksi ja asetutaan hissukan puolelle; kyseenalaistamatta laisinkaan, mitä tuo salakavala symppis hissukka on saattanut tehdä; ehkä asioita jota et iki kuuna päivänä, siitä symppiksestä uskoisi.

Ja se on se sudenkuoppa, jonka vuoksi suhde jatkui niin pitkään. En jotenkin millään uskonut, että se symppis voisi olla niin petollinen. Hän sai petossyytteen ja kavallustuomionkin näyttämään siltä, että häntä kiusattiin. Elin itse siinä arjessa, kuulin, näin ja jouduin kokemaan kaikenlaista, enkä silti itsekään jotenkin halunnut siitä symppiksestä uskoa mitään pahaa. Joten ymmärrän toisaalta kyllä, miten muidenkaan sitä on vaikea nähdä.

Kuten tuo aiheuttajakin on myöntänyt, monta kertaa, en koskaan ole suuttunut tai pahoittanut mieltäni turhasta tai kevyin perustein. Päin vastoin, en juuri turhista nurise. Sen on todennut ääneen moni läheiseni. Kehtaan sanoa sen ääneen, koska tiedän sen olevan totta. Sen sijaan kompastuskiveni on se, että sisukkuuteni ja pitkäjänteisyyteni ylittävät rakkauden rintamalla, kaikessa inhimillisyydessään, kyllä tyhmyyden rajan. Sitäkään en häpeä kertoa, koska se on totta.

Viisaampi lopettaisi aikaisemmin ja tyhmyydestä kärsii koko elämä.

Toisaalta näitä meidän “tyhmien” liki identtisiä tarinoita on narisitin uhrien vertaistukiryhmässä niin paljon, että aika ajoin joku heittää kommentin, että onkohan meillä kaikilla ollut sama puoliso? Samalla tuskastellen sitä, kuinka “tyhmiä” olemmekaan olleet, kun emme tajunneet pelin juonta jo heti alkuun. Mutta senkin oppii tunnistamaan vasta kun sen on kokenut ja sattuu eksymään siihen vertaistukiryhmään, jossa kuulee vastaavia kokemuksia – muiltakin kuin vain ystävältäni, jonka kertomuksia kuunnellessa, silloin joskus vielä kuvittelin, että riitaan tarvitaan aina kaksi aiheuttajaa. Ymmärtämättä, että suuttuja ei ollutkaan se aiheuttaja, vaan aiheuttaja oli tuo mukava, lapioon nojaava naapurinmies, josta oli alkuun vaikea uskoa niitä kuulemiani asioita.

Published by Netta Tiitinen

Kuvataiteilija, yrittäjä ja ulkoilma-addikti. Luonnosta, maailmasta, politiikasta, sosiologiasta, filosofiasta ja psykologiasta kiinnostunut ajattelija, kirjoittaja ja elämän koukeroiden kyltymätön tutkija. Poliittisesti ja hengellisesti määrittelemätön oman tien kulkija ja realistisen optimistinen ongelmaratkaisija, joka uskoo luovuuteen, sitkeyteen ja moninaisen huumorin parantavaan voimaan. Kotisivu: www.nettatiitinen.fi

%d bloggers like this: