Unohda ja mene eteenpäin! Oliko muita neuvoja tai vinkkejä? On, oleppa hyvä!

Varusmiehet laskevat, montako aamua jäljellä – minä lasken turhautuneena, montako aamua takana; toivoen, että jonain päivänä ei tarvitsisi enää laskea. En oikeastaan tiedä, mistä laskemisen aloittaisi.

Yksi viimeisimpiä niittejä oli touko-kesäkuun vaihteessa.

Kyse on siis petollisesta ihmissuhteesta, joka alkoi kesäkuussa 2018 ja päättyi monien vaiheiden jälkeen, taas, jälleen, yhden vedätyskatoamistempun sinetöimänä.

Toisaalta, eipä se sinetti pitänyt, joten lopulta se viimeisin niitti koitti loppukesästä, sen jälkeen, kun hän oli rällästänyt (senkin) kesän omilla teillään.

Niin lankesin vielä kerran, jo toisenkin kesän, samoista syistä itkeneenä, hänen kilometrien pituisiin rakkauden ja kaipuun ylitse pursuaviin viesteihin; kuinka ”nyt olen mitä kirkkaimmin mielin ymmärtänyt…” Viikkojen sähköpostittelun jälkeen päädyimme sille viimeiseksi jääneelle, yhteiselle saaristoreissulle. Olisihan se jo pitänyt arvata, ettei mikään ollut muuttunut; kaikki jatkui samalla venkoilulla ja vedätyksellä kuten ennenkin. Tunsihan sitä itsensä aika tyhmäksi, kun niihin samoihin krokotiilin kyynelansoihin, olin langennut hyväuskoisena aikaisemminkin, niin monen monta kertaa, että olen jo aika päivää sitten mennyt laskuissa sekaisin.

Tämä kulunut joulu oli elämäni kolmas joulu, kun ei ole puolisoa, jolle ostaa lahjoja. Ensimmäinen oli vuonna 2005, ollessani 25-vuotias. Toinen oli 2017 ja nyt viimeisin 2020.

Miksi laskea jouluja?

Joulu on kuitenkin se, eräänlainen perhejuhla, joka on tunnetusti yksinäisille pahinta aikaa, mukaan lukien muut pyhät, kuten pääsiäinen ja juhannus.

Tavallaan haikeaa, mutta edes yksi asia helpottaa; mielummin yksin, kun petollisen rakkauden valheiden piinaavassa stressissä tai peläten, mistä uskaltaa puhua, ettei tule taas nälvityksi tai arvostelluksi.

Silti edelleen sattuu ja kirvelee, varmasti pitkäänkin. Traumat särkevät joka hetki, aamusta iltaan ja vieläkin itku tulee lähes päivittäin.

Yritän kovasti olla miettimättä, millainen joulu ja arki olisi lämmittänyt mieltä eniten. Yritän olla ajattelematta, yritän unohtaa, yritän hiki päässä keksiä muuta ajateltavaa, mutta ei se vaan onnistu. Kaikki ajatukset, suru, mielipaha ja ahdistus puskevat läpi, halusin tai en.

Se on kuin yrittäisi olla ajattelematta päässä jyskyttävää migreeniä tai viikkoja ja kuukausia jatkuvaa oksennustautia.

Ja sitten…

Aina joku heittää sen turhauttavimman kommentin: ”unohda ja mene eteenpäin.” Huh, mitä tuohon sanoisi; itkisikö vai nauraisiko? Naurun sekaisen itkun saattelemana suusta tulee vain sanat: ”kuule …en mitään muuta halua ja ole koko ajan, kaikin mahdollisin keinoin yrittänyt.

Vähän kuin siinä oksennustaudissa, kaveri tulisi taputtamaan olkapäälle, että “kyllä se huono olo menee pois, kun ajattelee jotain muuta.” Siinä sitä, täysin voimattomana kouristellessa, yrittäessään välillä saada hengitettyä, ei paljon muuta voi, kun vapisevin käsin näyttää peukkua, että “hei kiitti kaveri!”

Välillä tulee mieleen, että pitääkö tuo kaveri minua tyhmänä, vai eikö hän vaan keksi muuta sanottavaa? Jos kaikki ongelmat ratkeaisivat noilla taikasanoilla, ei olisi olemassa koko psykoterapeutti-sanaa, saatika kokonaista, liki 10.000 terapeutin ammattikuntaa. Kapitalismin vastaisille salaliittoteoreetikoille kerrottakoon, että kyse tuskin on psykoterapeuttien vedätyksestä, jos nuo, ihan jo muulla alalla leipänsä tienaavien ystävien heittämät taikasanat auttaisivat.

Toinen, jota yleensä seuraavaksi ehdotetaan, jonka luullaan olevan ratkaisu kaikkeen, on terapia ja masennuslääkitys.

Terapia saattaa auttaa kyllä käsittelemään asioita ja löytämään uutta suuntaa. Silti terapia ei ole mikään pikaparannus sekään.

Lääkityksessä on paljon myös riskejä. Joillain tilanne on mennyt vain huonompaan suuntaan ja seurauksena on ollut lääkekierre ja pitkä vieroitusprosessi. Jos lääkkeet ratkaisisivat kaikki ongelmat, niin mihin edelleenkään tarvittaisiin terapeutteja?

No, mitä sitten avuksi?

Nyt kerrottakoot, että mitä kaikkea olen kokeillut, ihan tosissani. Koska voin sanoa, että ei kukaan tällaisessa olotilassa halua olla yhtään ylimääräistä päivää.

Asioiden taustojen ymmärtäminen yleensä auttaa.

Aloitin joskus etsimällä vastauksia, mistä tuon miehen käsittämättömässä, sanojen ja tekojen ristiriitaisuudessa ja muutoinkin omituisessa käyttäytymisessä oikein voisi olla kyse. Ennen kuin ensimmäisen kerran olin vielä edes kerännyt tavaroitani keväällä 2019, joku aavistus jo painoi mieltä. Lainasin kirjastosta kaksi kirjaa: ”Intuitio ja tunteet johtamisen ytimessä” ja ”Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa?” aavistamatta yhtään, mitä vielä tulisi käyvän ilmi…

Sitten luin tusinan verran kirjoja persoonallisuushäiriöistä, defensseistä, epäterveistä defensseistä, narsismista, psykopatiasta, pahuudesta, aspergerista, autismista sekä pintaraapaisun verran, asiaan liittyvää neurologiaa. Jotta lukeminen ei olisi ollut niin henkisesti raskasta (toisaalta kylläkin helpottavaa), tarttui sekaan monipuolisesti myös muuta mielenkiintoista luettavaa historiasta, yhteiskunnasta ja filosofian saralta. Lukeminen vei mennessään. Se oli parasta kotiterapiaa.

Toki löytyipä lopulta juuri minulle sopiva terapeuttikin; tai oikeastaan siis teraputti löysi minut. Se on toinen tarina. Mutta nyt jo yli vuoden kestänyt brutaaliterapia on ollut, kaikessa monipuolisuudessaan, juuri sellaista, jota olin kaivannut, koska halusin tietää, mikä MINUSSA oli vikana? Halusin sille tutkimusmatkalle mukaan jonkun laajempaa kokemusta ja näkemystä omaavan ammattilaisen.

Haluatko kuulla mitä löytyi? Ei se mitään, kerron silti.

Jo terapian alkumetreillä, jouduin ensinnäkin toteamaan, että viisauden ja tyhmyyden raja on häilyvä. Että siis pitkäjänteisyys, sitkeys ja hyvään uskominen ovat ihan hienoja piirteitä, mutta rajansa kaikella. Se raja oli minulla liian kaukana.

Samoin heikkona kohtana löytyi, edelliseen ongelmaan liittyen, erilaisuuden ja kiusattujen ymmärtäminen ja ehjäksi rakastamisen vietti, jossa usko rakkauden parantavaan voimaan, oli ajanut minut lopulta keskelle Saharaa; petollisen vesipullon kanssa, jossa olikin vain suolavettä.

Pahuuteen ja vääryyteen suhtautumisessa on vielä työnsarkaa, johon maskuliinisen itsekeskeinen ja välinpitämätön stoalaisuus, ei ole ratkaisu.

Terapian lisäksi, aloitin loppuvuodesta 2019, erilaiset ryhmäliikuntatunnit läheisellä kuntosalilla. Koronan myötä ne jäivät kuitenkin toistaiseksi historiaan. Koittanut silti ylläpitää fyysistä kuntoa, aina kun on ollut siihen kaveri, koska yksin sekään intohimo ei maistu miltään. Myöhemmin löysin lenkkikaverin äänikirjoista.

Olen lukenut paljon. Myös kirjoja esimerkiksi näkökulman vaihtamisen taidosta ja koittanut vahvistaa sitä, jo läpi elämäni kantanutta asennetta, että vaikeistakin asioista voi aina löytää jotain hyvää.

Tekemässäni “Minä Oy:n” SWOT-analyysissä löytämäni pahimman heikkouden ja uhan; yksinäisyyden, olen niin ikään kääntänyt nyt uudeksi mahdollisuudeksi ja vahvuudeksi. Se on tosin kehittynyt, ei niinkään positiivisen oivalluksen, vaan petollisiin ihmissuhteisiin liittyvän pelon ja riskianalyysin kautta, mutta toimii osaltaan itsearvostuksen ja itsekunnioituksen uudelleen vahvistamisen tehokeinona.

Olen kehittänyt eteenpäin omia teorioitani, kuten “viharakettimoottoriteorian” ja etsinyt niille tukea monista kirjoista. Se on eräänlainen versio suomalaisesta sisusta ja “perkele!” -voimasanan syvimmän olemuksen eteenpäin vievästä energiasta.

Olen koittanut keskittyä omiin intohimoihin; kirjoittanut pikkuhiljaa omia kirjoja ja laajentanut työprojektieni skaalaa aina videoeditointikursseille osallistumisesta lähtien.

Olen saanut apua narsistin uhrien vertaistukiryhmästä. Samalla on ollut tuskallista huomata, kuinka paljon ihmiset ovat vastaavaa kokeneet ja vaienneet, koska ei kukaan uskoisi kuitenkaan – paitsi ne, jotka ovat saman kokeneet.

Olen kirjoittamisen kautta löytänyt toimivimman avun asioiden käsittelyyn ja nyt myös ymmärtänyt sen vertaistuellisen arvon, jossa omien kokemusten avoimesta jakamisesta voi olla yllättävän suuri apu monelle kohtalotoverille.

Olen päättänyt aloittaa murheiden jalkoihin jääneet, elämäni suurimpien haaveiden toteuttamisen sitten lopulta yksin, joiden yhdessä tekemiseen olin alunperin rakkauteen perustuvaa parisuhdetta etsinyt. Siihen osittain myös liittyy tulevaisuudessa tämän blogin toinen tarkoituskin.

Ystävien kanssa jaetut kokemukset ovat toki antoisimpia ja vaikka kuinka tekemättömät työt olisivat hiostaneet takaraivossa, olen pyrkinyt irtautumaan yhteisiin retkiin ja moninaiseen auttamiseen, aina kun mahdollista.

Unohtamatta puhelimessa vietettyjä tunteja, ystävien kanssa puhuen ja maailman menoa pohtien sekä naurun parantavaa voimaa, aina kun siihen on pienikin tilaisuus! Samaten antanut vihan purkautua turvallisen ymmärryksen läsnä ollessa ja kyynelten tulla silloin kun ne ovat olleet tullakseen.

Kaikesta huolimatta, lukemisen kautta laajentuneen ymmärryksen myötä, on nöyrryttävä siihen tosiasiaan, että emme lopulta olekaan ajatustemme ja tunteidemme toimitusjohtajia vaan ennemminkin juoksupoikia. Itseään voi aina yrittää harhauttaa, mutta jokainen, erilaisissa elämäntapamuutoksissa kompuroiva allekirjoittaa varmasti sanonnan, “helpommin sanottu kuin tehty.” Siihen on syynsä, joihin ei ole hokkuspokkus-oikoteitä tai muitakaan maagisia taikasanoja. Tarvitaan vaan aikaa. Niin se vaan on, että aika parantaa. Toki riippuu, mitä sinä aikana tekee.

Välillä olen kaikista eteenpäin vievistä apukeinoista huolimatta, aivan puhki ja väsynyt, kun silti menneisyys kirvelee ja jomottaa. Milloin tämä ahdistus loppuu???

Paras lääke pahimpaan, oli kuitenkin sen myrkyllisen ihmissuhteen päättäminen.

Yksi hyvä, mutta huono puoleni, joka terapiassa tuli ilmi, on se, että en voi hyväksyä minkään laista vääryyttä, ja pahantekijöitä ei pidä päästää kuin koira veräjästä, luistamaan vastuusta. Edelleen pohdin ja siirrän päätöstä päivä päivältä eteenpäin, ryhtyäkö kuristusyrityksistä ynnä muista asioista, tarvittaviin oikeustoimiin. Itsekkäästi ajateltuna, se on kuitenkin niin iso ja raskas prosessi, että helpommalla pääsen, kun lähetän rikosilmoituksen ja toimintakertomukset mr. Karmalle. Hänen tuomio ja opetus saattaisi olla parin vuoden linnatuomiota tehokkaampi – ainakin toivon niin.

Unohtaa ei voi koskaan, eikä pidäkään, koska muuten tekisimme samoja, tuhoavia ihmissuhdevalintoja uudelleen ja uudelleen. Eteenpäin silti mennään, kun taaksepäinkään ei pääse – ja kuka sinne kamalaan menneisyyteen takaisin haluaisikaan?!

Silti paras vinkki niille, jotka haluavat auttaa – muuten kuin neuvomalla esimerkiksi: “unohda ja mene eteenpäin,” on sitäkin tärkeämpää kuunteleminen ja läsnäolo; ilman niitä ei voi toteutua seuraavaksi tärkeimmät avut: ymmärrys, kannustaminen ja tukeminen.

Minäkään en halua tuon vinkin lisäksi enempää neuvoa. Voin vain jakaa omia kokemuksiani, joista jokainen voi löytää ideoita ja väyliä omista haasteista selviämiseen. Mutta on siis muitakin toimivampia malleja, kuin yrittää unohtaa ja mennä vain asioita käsittelemättä eteenpäin.

Published by Netta Tiitinen

Kuvataiteilija, yrittäjä ja ulkoilma-addikti. Luonnosta, maailmasta, politiikasta, sosiologiasta, filosofiasta ja psykologiasta kiinnostunut ajattelija, kirjoittaja ja elämän koukeroiden kyltymätön tutkija. Poliittisesti ja hengellisesti määrittelemätön oman tien kulkija ja realistisen optimistinen ongelmaratkaisija, joka uskoo luovuuteen, sitkeyteen ja moninaisen huumorin parantavaan voimaan. Kotisivu: www.nettatiitinen.fi

%d bloggers like this: