Kauniita kuvia, ikävien muistojen tahraamina

Näiden kuvakertomusten taustoja ymmärtääkseen, on hyvä lukea kirjoitus mielleyhtymistä: Yksi F60.6 voi pilata monen firman ja yhdistyksen maineen sekä monen ihmisen elämän, jossa viittaus siihen, miksi moni hieno kuva ja reissu, on tahriintunut ja muuttunut huonoksi muistoksi. Alla muutamia esimerkkejä, joiden kertomuksista saa edes pintapuolisen kuvan siitä, mitä kesällä 2018 alkaneet, ahdistavat ajat pitivät sisällään.

Ajattelin ensin, että paikkaisin nuo kuvat korvaavilla positiivisilla kokemuksilla, mutta päätin haudata kaikki nuo pahat muistot niihin paikkoihin, joihin en enää koskaan halua palata.

Tarina on pitkä. Lukemiseen kannattaa varata noin 30 minuuttia.

Vallisaari 10.6.2018

Päätin edellisestä tuhoavasta suhteesta, reilun vuoden toipumisen jälkeen lähteä treffeille, jo puolivuotta Tinderissä viestittelemäni miehen kanssa. Ajatuksena oli niin sanotut hyötytreffit; jos kipinää ei syntyisikään, niin ainakin jäisi muisto mukavasta ulkoilupäivästä. Suunnitelmissa oli tehdä päiväretki Isosaareen, mutta myöhässä ollutta lauttaa odotellessa, kohde vaihtui Vallisaareksi.

Oli mukava ja aurinkoinen päivä. Kivan piknikpaikan löydettyämme istuimme ja tutustuimme. Kerroin muun muassa ikävistä hyväksikäyttökokemuksistani, johon hän tuumasi, että ”riippuu miten hyväksikäyttö määritellään.” Olin jokseenkin hämmentynyt kommentista, mutta filosofisena ajattelijana, otin tuon kommentin vastaan mielenkiintoisena näkökulmana. 

Seuraavana päivänä hänellä oli edessä oikeudenkäynti, josta hän oli omien sanojensa mukaan hieman stressaantunut. Kyseessä oli kuulemma vanhaan yritykseen liittyvä juttu; kiusantekoa, hän uumoili. Todella surullista, ajattelin, todeten, että yritysten väliset kiistat ovat kait nykyään arkipäivää. Vasta myöhemmin minulle selvisi, että kyse oli petos- ja kavallussyytteestä, josta lopulta hän selvisi kavallustuomiolla. Myöhemmin silloin kyllä mietin, että yksikään tuntemistani ihmisistä ei ole tullut syytetyksi kiusanteon vuoksi mistään, saatika saanut tuomiota, jota ei ihan kevyin perustein anneta.

Mökkireissut kesällä 2018

Jo ensimmäisenä kesänä, reilun kuukauden seurustelun jälkeen, tämän kuvan ottamisen päivinä, ihanalla mökkireissulla, tein muun muassa hedelmäsalaattia, jota hän kehui kovin herkulliseksi ja kysyi, mitä siinä oli?

Hän kertoi osallistuvansa lupaamalleen, kaveriporukan purjehdusreissulle, johon oli osallistumassa myös hänen ”hyvä ystävä,” johon liittyneet edeltävät ikävät tapahtumat, olivat jättäneet varoitusmerkinnän mieleeni. Ajattelin silloin, että no, ei pidä olla liian mustasukkainen; voihan olla, että hän tosiaan on vain ystävä.

Tuolla purjehdusreissulla ollessaan, neljä päivää, ihmettelin kun viestittely oli tahmeaa ja puhelin oli usein pois päältä. Hän varmaan säästää akkua, ajattelin – osittain totta, osittain syy oli kuitenkin jotain aivan muuta. 

Vietin itse nuo päivät ystäväni ja lapsikatraamme kanssa eräällä mökillä Karjaalla. Olimme ajoittaneet paluun niin, että pääsin hakemaan tuon miesystäväni bussipysäkiltä, hänen saapuessaan purjehdusreissulta. Illalla siinä pyykkiä hänen luonaan viikkaillessa kysyin oliko mukava reissu ja kuinkas monta teitä siellä sitten lopulta oli? Kaksi, hän vastasi kiusaantuneena. En ensin tiennyt mitä sanoa. Siis olitte siellä kahdestaan? Silloin tajusin, miksi hän muun muassa halusi tehdä tuota kehumaansa hedelmäsalaattia.

Olin järkyttynyt ja tottakai pahoitin mieleni. Kysyin, että miltä sinusta tuntuisi, jos olisin tehnyt saman sinulle? Ei varmaan kivalta, hän vastasi.

Silloin päätin, että en halua sellaista suhdetta enää jatkaa. Lähdin takaisin ystäväni luo, jossa poikani oli jo nukkumassa. Aamulla lähdimme kotiin ja totesin, että en halua tavata tuota miestä enää ikinä. Hän tuli kuitenkin illalla luokseni. Suhde jatkui; se oli virhe.

Kuukautta myöhemmin, viestikeskustelussa tuo “ystävä” oli kysellyt miehen tulevan viikon suunnitelmia, johon mies vastasi “En tiedä vielä mitä teen, ehkä menen mökille. Tule perässä!” Kuinkahan kivalta tuollainen olisi hänen mielestä minusta tuntunut? …ei varmaan kivalta.

Seurustelun jatkuttua jo reilut pari kuukautta, tulin hänen luonaan ulos vessasta, kun tuon sohvalla puhelinta selailevan puhelimesta kuului iloinen Tindermatchin ääni. Näky oli koominen, kun iso sohvalla makaava mies sai sätkyn, jäädessään kiinni edelleen Tinderin selaamisesta. Käytiin aika vakavatunnelmainen keskustelu… Sen jälkeen selvisi, että vielä oli toinenkin deittiprofiili aktiivisessa käytössä. Hän poisti sen kuulemma, mutta ei se mihinkään ollut poistunut. Hän kirkkain silmin valehteli luulleensa, että kyseinen profiili poistuu, sovelluksen poistamisella. Kyseinen sovellus muistuttaa sitä poistettaessa, että sovelluksen poistaminen ei poista profiilia, vaan se täytyy tehdä nettiselaimen kautta…

Inarin melontareissu syksyllä 2018

Treffisaittikonfliktien jälkeen mietin, että kun tulevan Inari-reissun lentoliputkin on jo ostettu, niin no… katsotaan nyt vielä. Olihan se hieno reissu, hänen puhelimen näpräämistä (“työjuttuja”) ja paria ikävää tilannetta lukuun ottamatta.

Tämä kuva, on ainoaksi yhteiseksi pohjoisen reissuksi lopulta jääneeltä, noin viikon melontareissulta …siis ihmisen kanssa, jonka kanssa parisuhteen piti perustua aktiiviseen yhdessä retkeilyyn ja harrastamiseen, myös pohjoisessa.

Siis parisuhteen… Se oli kovin muuttuva käsite. Sattumoisin juuri tuohon kuvaan liittyy melkoisen yllättävä kommentti: parisuhde alkaakin vasta kun arki alkaa. Myöhemmin syy kaikille syhmyröinneille oli, että ei asuta yhdessä, ei olla naimisissa, ei ole yhteisiä lapsia, ei olla yhdessä nyt just niin kuin on tavoite. Sanoi siis ihminen, jolle monta kertaa olin sanonut, että EN HALUA OLLA KANSSASI MISSÄÄN TEKEMISISSÄ JOS ET OLE SITOUTUNUT PARISUHTEESEEN. EN HALUA OLLA KAVERISI ENKÄ YSTÄVÄSI. SYYNÄ SE, ETTÄ EN HALUA! KOSKA SE SATTUU LIIKAA. JOS VÄLITÄT MINUSTA, NIIN KUNNIOITA SITÄ. ETSIN SITTEN JONKUN, JOKA HALUAA OIKEASTI OLLA KANSSANI. Koska suhde jatkui, oletin luonnollisesti hänen kunnioittavan niitä samoja uskollisuuden ja luottamuksen arvoja, joista olimme jo “muutamaan” otteeseen puhuneet. Kyllä, hän haluaa samoja asioita, oli aina keskustelujen ja viestittelyjen lopputulos.

Ruskalenkkejä Meilahden ja Munkkiniemen poluilla

Syksyn ruska oli upeaa aikaa myös Helsingissä. Tosin yksin näitä kuvia ottelin ja sanoin omissa harrastuksissaan juoksevalle miehelle, että eihän tämän nyt pitänyt näin mennä. Että parisuhteenhan piti perustua yhdessä tekemiseen ja liikkumiseen. Aina hänellä oli kuitenkin muuta menoa. Yhtenä päivänä hän lähti kaveriksi. Päivästä toiseen mietin, että onkohan tässä suhteessa oikeasti mitään järkeä, mutta päätin olla kärsivällinen ja antaa vielä aikaa.

Aina hän kertoi haluavansa samoja asioita, joten siksi suhde jatkui.

Portugalin pikaresidenssi 2019

Epämääräisen tunnelman häiritessä syksyn aikana, päädyimme kuitenkin lähtemään parin viikon työ- ja opiskeluresidenssiin Portugaliin. Kävimme rannalla lenkillä päivittäin ja söimme tunnelmallisia kynttiläillallisia. Tunnelma oli ajoittain ihan kiva, mutta vaistosin, että jotain oli kuitenkin oudosti. Myöhemmin selvisi, että sielläkin hän viestitteli muun muassa erään kiinnostamaan jääneen treffiheilansa kanssa. 

Todistettavasti käyty tammikuussa hiihtämässä

Tammikuussa ihmettelin, miksi tuosta ”hyvästä ystävästä” ei puhuta mitään tai miksi hän ei käy kylässä, miksi emme käy hänen luonaan kylässä tai tee porukalla mitään? Siihenkin löytyi selitys; tuo ystävä ja ilmeisesti miesystävänikin, olisi halunnut tehdä kyllä kivoja juttuja yhdessä, …mutta ilman minua. Samassa yhteydessä myös Mäkelänrinteen uimahallikin joutui kipeiden muistojen mustalle listalle. Vein nimittäin hänet eräänä joulukuisena alkuiltana uimahallille, matkalla asiakaskäynnille. Sovimme, että hakisin hänet takaisin tullessa, ja näin tapahtui. Mutta ei hän kertonut, ettei hän ollutkaan siellä yksin… Hän oli siellä tuon ”ystävänsä” kanssa. Jos siinä ei olisi ollut mitään salattavaa, niin miksi salata? Silloin suutuin niin, että hänen pyykkitelineensä linkkaa siitä syystä varmasti vielä tänäkin päivänä. 

Tuo hänen “ystävä” oli pyydellyt miestä pitkin syksyä, milloin sienimetsään ja milloin keskustelleet, että olisi niin kiva tehdä yhdessä jotain. Tietysti ilman minua, vaikka tuo “ystävä” kyllä ihan tiesi minusta. Se oli ikävää, koska minulla, eikä minun lähimmillä ystävillä, tulisi mielen viereenkään, puuhailla salaa tai ylipäätään enää seurustelun alettua, suunnitella tuollaisia, ilman ystävän puolisoa. Varsinkin kun kyse ei ollut ihan vain myöskään puhtaasti “ystävyydestä,” vaan he olivat kokeilleet seurustella aiemmin ja suola tuntui edelleen silti janottavan.

Päätin tyhmänä vielä kerran antaa mahdollisuuden. Suhde jatkui, pienistä epämukavien tapahtumien jatkumosta huolimatta.

Ruka

Tämä maisema ei nyt ihan ole Itävallan Hintertuxin jäätiköltä, jonka reissun peruin syksyllä, koska miesystäväni ei ollut kyseisestä jäätikkökurssista innoissaan. Ajattelin, että ei se mitään; suunnitellaan muita yhteisiä reissuja. Mutta hän suunnittelikin taas salaa omia reissujaan, muun muassa erään ruotsinkielisen eräopaskoulun porukan kanssa. Kovin vaitonaista oli, kun kysyin, voisinko lähteä mukaan? Kun sitten alkoi selvitä, että ei hänellä ollut aikomustakaan ottaa minua mukaan, suutuin! Olinhan perunut oman hienon reissuni, jotta voisimme mennä yhdessä! Silloin, ensimmäistä kertaa sanoin, että et muuten mene! Tässä kulkee nyt jonkin sortin raja, piste.

Sitten suunniteltiin reissua pääsiäisen jälkeiselle viikolle, Rukalle. Eihän se nyt Norjan tai Itävallan puuterilumia korvannut, mutta parempi kuin ei mitään, ajattelin. Pääsiäiseksi ei ollut vielä mitään suunnitelmia, mutta ajattelin, että tehdään sitten jotain spontaania. Mutta hänpä ilmoitti lähtevänsä kaverinsa mökille. Siinä vaiheessa, kun kaikki ystäväni olivat jo lähteneet, ketkä mihinkin. Minut jätettiin siis pääsiäiseksi yksin. Pahoitin todella mieleni. Naapurin kanssa sitten tehtiin pihatöitä ja grillattiin. Se oli henkinen pelastus. Rukalle kuitenkin lähdettiin, vaikka siinä vaiheessa innostus oli kyllä latistunut jo olemattomiin.

Nämä ei olleet ensimmäiset “pyhäoharit.” Edellisenä itsenäisyyspäivänä hän osallistui miesporukan saunailtaan ja itsenäisyyspäivän viettoon Suomalaisella klubilla. Sen piti olla epävarma. Ja oletin, että yleensä herrasmiehet ottavat kyllä naisväen huomioon, että olisi oikeasti järjestetty sitten naisillekin jotain. Illan isännän vaimo oli järjestänyt omien kavereidensa kanssa jotain, johon minua pyydettiin kyllä mukaan, mutta liian myöhään; vasta viime hetkellä, kun naama oli jo itketty turvoksiin.

Vappu 2019

Vapun jälkeen; tarkalleen sanottuna 4.5.2019, about klo 11.30, jysähti sydämessäni sellainen miina, että vapisin. Olin hakenut keskustaan yöksi jääneen autoni ja hakenut samalla kaupasta piristävää evästä, pitkäksi venyneestä illanvietosta toipuvalle, vuosisadan krapulaa pois nukkuvalle siipalleni. Koska kevät oli ollut tunnelmaltaan edelleen omituinen ja edellisen illan puheenaiheetkin liittyivät illallisisännän saamaan, ihan erilaiseen kuvaan tuosta miehestä, en voinut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseni. Kävin nopeasti läpi hänen puhelimen. Sieltä löytyi muun muassa Tinderi. Hänen mukaansa se oli hänelle kuin joku Instagram; kunhan vain selaillut, ei mitään sieltä hakenut. Vanha profiili kuulemma. Siis vanha poistettiin syksyllä, sekin melkoisen vedätysyrityksen saattelemana. Tämä oli kyllä ihan uusi profiili ja ihan olit siellä kuule äitiä tuleville lapsillesi etsimässä! Yritti selittää, ettei ollut kenenkään kanssa siellä mitään viestitellyt …kertoi siis ihmiselle, joka oli juuri käynyt niitä keskusteluja läpi. Ei hyvänen aika sentään!!! Silloin pakkasin tavarat ja hän purki niitä takaisin kaappeihin. Hänen lähtiessä työreissulle Tampereelle, kävin vielä hänen vanhankin puhelimen läpi. Sieltä paljastuikin kaikki ne syyt, miksi tunnelma oli ollut kummallinen koko vuoden, ja muutama bonus vielä siihen päälle. Muun muassa hänen syksyn salsatunteihinkin liittyneet sutinat, jotka kyllä silloin vaistosin. Lista on pitkä…

Sen pituinen se. Toistaiseksi… Kunnes hän tuli kotiin ja polvillaan luki krokotiilinkyynelkirjoituksiaan ja pyyteli anteeksi.

Suhde kuitenkin jatkui, mutta niin jatkui ja paheni hänen venkoilut, salailut, puuhat ja katoamistemputkin. Siitäkin huolimatta, että edelleen hän painotti toistuvasti, haluavansa samoja asioita: päivittäistä yhdessä tekemistä, menemistä sekä rakkautta ja läheisyyttä, uskollisuutta ja rehellisyyttä. Hän kertoi, että veljeskunnassa saa kuulla paljon pahempaakin, että siihen nähden hän on kyllä mielestään todella uskollinen – mielestään. Ompa siinä oikein ystävyyden, rakkauden ja totuuden veljeskunta. Hyi helvetti! Yhtä moukkamaista ja pienimunasta sovinistisakkia kuin nuo Suomalaisen klubin sikariklubilaiset. Kaiken kokemani perusteella, arvostukseni sitä väkeä kohtaan on nollan alapuolella.

Kesä oli yhtä painajaista. Kaikki oli jotenkin kääntynyt minun syyksi. Kaikki olisi kuulemma kiinni siitä, kuinka minä suhtaudun asioihin… Että minä olenkin se, joka haastaa riitaa. Aha. Vai niin. Niinkö se menee? Mitä tuohon voi enää sanoa. Ja hän juoksi taas omia menojaan. Pakeni kuulemma riitoja. Ei käsittänyt, miksi minun piti kaivella menneitä. Mistä se luottamus tai epäluottamus sitten rakentuu, jos ei menneestä?!

Hangon Regatta ja ensimmäinen venereissu …yksin

Oli Hangon Regatta. Pahoja muistoja siitäkin jo edellisvuodelta, kun ei saanut pitää kädestä, ettei tuolle hänen ”ystävälleen” tulisi paha mieli. 

Koko regattareissuun liittyi taas kaikenlaista ikävää syhmyröintiä. Päädyin kuitenkin lähtemään siirtopurjehdukselle Koivusaaresta Hankoon. Kireähköstä tunnelmasta huolimatta, matka meni kuitenkin ihan kivasti, telttayöpymisineen ja saunomisineen.

Hankoon saapumisen jälkeen, hän meni omia menojaan, vedoten, että haluaa viettää aikaa purjehduskavereidensa kanssa. Siis ilman minua. Tuntui omituiselta, varsinkin kun oli tarkoitus tehdä purjehduksesta pikkuhiljaa yhteinen harrastus. Lopulta vietin omien ystävien kanssa iltaa ja lähdin seuraavana päivänä omalla veneellä yksin merelle, ajatuksena, että en enää jaksa tällaista elämää; en halua elää. Sitten hän lähettelee kuvia iltamista, pyytäen mukaan. Mutta turha taas pyydellä enää; liian myöhäistä. Olisit pyytänyt aiemmin ja alun perin ajatellut, että kiva kun mennään yhdessä. Mutta ei. 

Jälkikäteen kuulin, kuinka hän oli jotain daamia yrittänyt auttaa veneestä laiturille ja tuo daami oli tippunut satama-altaaseen. Ensimmäistä kertaa tunsin syvältä sydämestä punkevaa, suunnatonta vahingoniloa! En tosin tuon daamin puolesta, vaan tuon saatanan, muita naisia vikittelevän, syhmyröivän mulkun takia!

Venereissu loppukesästä 2019

Kesä oli mennyt itkiessä. Ja tuo pakoileva syhmyröijä, omia menoja mennessään ja kivoja reissuja tehdessään. Loppukesästä, kun muilla loppuivat lomat, kelpasin taas seuraksi. Pääsihän minun mukana veneellä saaristoon. 

Toisaalta olin jo luovuttanut ja sanonut monta kertaa, että ei minun auta kuin etsiä sellainen ihminen, joka kanssani oikeasti haluaa olla. En oikein tiennyt, miksi vielä lähdin? Ehkä uskoin vielä johonkin…

Oli ihana reissu; uuden alku, ajattelin. Silti yhteiskuvia ei kuulemma saanut (edelleenkään) laittaa someen… Aika jännä, miksiköhän? No koska todennäköisesti hän ei halunnut paljastaa tietyille ihmisille minua tai parisuhdettaan. Reissun jälkeen olimme alun perin suunnitelleet menevämme yhdessä Rigaan purjehduskilpailuihin. Ajattelin antaa sen omana aikana hänelle; olimmehan seuraavaksi viikoksi sopineet menevämme mökille. Viestittely oli taas kovin tahmeaa, hänen silti ollessa Whatsapissa paikalla useasti. Minulle hän kertoi olleensa kiireinen… Syy viestittelyyn kuitenkin taas selvisi.

Mökille hän päättikin lähteä äitinsä kanssa, vedoten, että äitinsä ei halunnut sinne muita mukaan. Se oli osa koko juonta. En sitä silloin vielä tiennyt. Mutta olin jälleen niin vihainen siitä vedätyksestä, että lopulta koko elämänvalo sammui. En oikeasti enää halunnut elää. Mies soitteli läheisiäni läpi, että joku menisi tuekseni. Yllätyksekseen moni kysyi hämmentyneenä, että mitä ihmettä sinä vielä siellä mökillä tällaisessa tilanteessa teet?! Ei hän kuulemma pääse sieltä mihinkään, kun oli siellä äitinsä kanssa… Lopulta eräs ystäväni sai pomoltaan palkallisen vapaapäivän ja ajoi Lappeenrannasta luokseni. Tilanne oli oikeasti paha. Ystäväni kertoi kuitenkin miehen olevan enimmäkseen huolissaan, että mitä tehdä maanantaille varatulle pariterapiakäynnille? Hämmentyneenä ystävänikin totesi, että se tuskin tässä on nyt, hyvänen aika, se ensimmäinen murhe!

Ystävälläni oli kuitenkin sovittu viikonloppumenoa Tampereelle. Sanoin, että mene ihmeessä; olihan tuo kaiken sopan keittänyt siippani luvannut korjata tilanteen, kun palaavat äitinsä kanssa mökiltä. Myöhään perjantai-iltana ihmettelin, kun miehestä ei kuulu mitään. Laitoin viestin, mutta se ei mennyt läpi. Yritin soittaa: numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Ensimmäinen ajatus oli, että onkohan sattunut jotain?! Yritin soittaa hänen äidilleen: ei vastaa. Sitten soitin naapurisaareen, miehen tädille, että tietääkö hän, milloin ovat lähteneet? Ei kuulemma ollut mitään hätää; miehen äiti oli lähtenyt kotiin jo edellisenä päivänä ja miesystäväni oli juuri hakemassa ystäviään mantereelta viikonlopun rapujuhliin… RAPUJUHLIIN???!!! Silloin tajusin, että kaikki oli taas kusetusta, vedätystä ja valetta!!! Romahdin aivan palasiksi.

Silloin otin päälleni ensimmäisen takin, mikä sattui käteen ja ensimmäiset kengät, jotka osuivat jalkaan sekä nappasin kaapista pullon jaloviinaa, jonka join matkalla junaradalle. Olin päättänyt että en jaksa enää. Että tästä en enää selviä.

Mutta ei tullut yhtään junaa… Seuraava juna Keravalta Lahteen, lähti vasta joskus viiden jälkeen aamuyöstä. Heräsin aamulla takki päällä ja kenkä jalassa sängystä. Siinä vaiheessa pää oli melko tyhjä. Aika pysähtyi.

Vielä yksi surullisen kuuluisa mökkireissu

Mitä sitten tapahtui sen maanantaisen pariterapiaistunnon suhteen? Enhän tietenkään ollut menossa, mutta jonkun ihmeellisen päähänpiston sain, että haluan ainakin sille terapeutille kertoa, mitä oli tapahtunut. Siellä hän odotti, krokotiilinkyyneleet valuen.

En ymmärrä tänäkään päivänä, kuinka hän onnistui siinä; puhumaan minut taas pyörryksiin. Niin päädyin vielä lähtemään tuon syhmyröijän kanssa mökillekin, koska hän niiiiiiiin halusi korvata kaiken! Matkalla mökille oli pakko pysähtyä taukopaikalle; en ymmärtänyt yhtään, mitä olin tekemässä ja miksi? Miksi olemme kaiken sen jälkeen matkalla mökille?! No, matka silti jatkui ja koitin elää hetkessä. Ehkä joku pieni osa minusta vielä uskoi niihin puheisiin; olimmehan edelleen kaikkien koettelemusten jälkeen vielä tässä. Ehkä hän ihan oikeasti haluaa nyt yrittää tosissaan.

Mukavaa näköalatorni-retkipäivää ja seuraavan päivän saunareissua seuranneen kynttiläillallisen jälkeen, vaadin rauhallisesti, mutta jämäkästi, suhteen jatkumisen edellytykseksi selitystä, miksi hän ei kertonut minulle rapujuhlista? Syynä, että suhde ei voi jatkua, jos ei ole avoimuutta, rehellisyyttä ja luottamusta. Hän ei halunnut kertoa. Ei toistuvista pyynnöistä huolimatta. Edelleen tuli selityksiä, että se viikko oli vaikea. Ei, vaan miksi hän ei kertonut jo silloin veneretkellä, kun kaikki oli hyvin? Ei edelleenkään suostunut kertomaan. Sanoin, että sittenhän asia on harvinaisen selvä. Lopputuloksena hän sanoi, että “sähän et mua jätä. Mä tapan sut ja nyt mä taitan sun niskat.” Sekunnissa löysin itseni tuolin kanssa mökin lattialta, jossa käytiin melkoinen paini. Onnistuin pääsemään irti. En uskaltanut tehdä mitään. Odotin lopulta, että hän nukahti.

Seuraavana päivänä tilanne äityi sellaiseksi, että paniikissa löin ensimmäistä kertaa elämässäni. Siitä seurasi minun retuuttamista pitkin mökin lattioita, josta muistuttaa säryt peukalossa vielä tänäkin päivänä. Muutoin selvisin ruhjeilla ja mustelmilla. Henkiset mustelmat ovat sitäkin suuremmat.

Älä jätä yksin!

Kirjoitin tuskissani blogikirjoituksen: Älä jätä yksin! Sen luki terapeuttini, joka huomasi tilanteen vakavuuden ja otti yhteyttä. Hän tarjosi minulle veloituksetta käynnin; saisin puhua tai olla vaikka puhumattakin, mutta koko iltapäivä olisi aikaa. Niin kävimme muutaman tunnin aikana läpi pikakelauksella koko elämäni aina siihen päivään asti. Siitä alkoi elämäni pelastanut terapiayhteistyö.

Terapeuttini yritti auttaa myös parisuhteen haasteissa. Parin istuntokäynnin jälkeen, hän huomasi miehen puheiden ja tekojen hämmentävästä ristiriidasta sekä asennoitumisesta ongelmiin, että terapiasta ei tule olemaan mitään hyötyä. Niin terapia jatkui yksilöterapiana ja jatkuu edelleen.

Lopulta oli lopetettava tuo kavala suhde ja mentävä eteenpäin. Niin Tinderin kannesta kanteen selaamisen jälkeen löytyi uusi harrastus- ja reissukaveri. Tuo syhmyröijä ei kuitenkaan antanut periksi. Tuli jouluntoivotusviestejä haikeine sanoineen ja lopulta ilmestyi oven taakse kukkia lahjoineen. Niin hän vielä änkesi tammikuussa luokseni, josta patistin hänet takaisin kotiin. Tuo juuri alkanut suhde kuitenkin tuli päätökseen, siinä ilmenneiden, jopa saman tyyppisten ongelmien seurauksena. Päätin kerrankin pelastaa itseni ajoissa.

Kevättalven mökkireissu

Sitten astuin kuitenkin vanhaan suola-ansaan uudestaan. Jo alusta pitäen, ongelmat kuitenkin jatkuivat, kunnes tuli perjantai 13.3.2020. Silloin sanoin, että nyt hänen täytyy päättää: joko jatkamme yhdessä tai erikseen. Koronakevät meni luonani yhdessä asuessa ja etätöitä tehdessä. Kävimme päivittäin lenkillä ja ulkoilemassa. Muille hän ei oikein selkeästi halunnut kertoa, missä oleili.

Tilanne oli siinä mielessä muutoinkin poikkeuksellinen, että ensimmäisen vuoden ajan, asuimme pitkälti hänen luonaan. Minun luokseni hän harvemmin tuli. Selityksenä usein, ettei hänellä ollut autoa ….puhuu ihminen, joka sai kyllä järjestettyä itsensä ihan mihin vaan ja jatkuvasti, ilman autoa tai laina-autolla. Sitäpaitsi junalla keskustasta lähimmälle asemalle tulee 28 minuuttia. Täältä muuten moni käy hänen hänen asuinhuudeillakin julkisilla töissä, joka päivä.

Edelleen tunnelma oli yhtä omituinen, kuin aina ennenkin. Se alkoi kiristää hermoja. Lopulta miehen oma terapeutti yritti myös auttaa, mutta huomasi saman ristiriitaisuuden. Muistiinpanoja katsoen, hän totesi, että joku ratkaisuhan tuohon ristiriitaisuuteen pitäisi kyllä löytyä. Mutta tulen muistamaan ikuisesti tuon terapeutin kysymyksen: “mitä tykkäät eniten tehdä?” Kun vastasin, että työ, kirjoittaminen, lukeminen, valokuvaaminen, luonto jne. Sitten hän sanoi, että “kävi parisuhteellenne kuinka hyvänsä, niin niitä asioita ei ainakaan kukaan vie pois.” Ne olivat kieltämättä lohduttavat sanat. Tuo terapiosessio jäi hänen kanssaan viimeiseksi.

Selvisipä erään konfliktin yhteydessä, taas yksi vale lisää. Kun kysyin, onko hän ollut tuon “ystävän” kanssa tekemisissä viimeaikoina, vastasi hän, että ei ole ollut muuta kuin viestittelyä jostain vanhasta tietokoneesta. Hän oli poistanut viestit. Kysyin miksi? No koska meidän takia, että hän ei halunnut enää olla sen ihmisen kanssa tekemisissä. Mutta sattuipa tilanne, että tuo henkilö lähetti miehelle viestin, no tuon konfliktin seurauksena. Ja kappas kappas, kaikki ne talviset heidän väliset rakkauden vuodatusviestit pämähtivät esille. Voi sitä miehen hölmistynyttä ilmettä jälleen… Se hänen talvella “minulle” tekemä Spotifyn “kultani kaipaus”-nyyhkysoittolistakaan ei ollutkaan vain minulle…

Sitten mies kysyi, olisiko minulla mitään sitä vastaan, jos hän lähtisi jo sovitulle kalareissulle poikaporukalla? Siihen totesin, että ei tietenkään; hieno juttu! Olihan siitä ollut jo koko kevään puhetta. Tosin en tajunnut, että hän oli taas suunnitellut asiat niin, että hän ei koskaan palannut tuolta reissulta. Itki taas mökillä ja lähetteli viestejä, kuinka olisi niin ihana olla siellä yhdessä. Sitä seurasi taas sarja minulta pimitettyjä suunnitelmia, joita tulla tupsahteli aina yksi toisensa jälkeen. Se oli hänen tapansa aina hoitaa konfliktit. Että kun katoaa, niin kaikki ongelmatkin vaan katoaa. Hänen mielestä minä vain syytin ja haukuin häntä. Niin, olisikohan niissä ehkä jotain perää? Nimittäin mistään muusta en valittanut tai hikeentynyt, kun näistä, joita tässä on nyt tullut esille jo aika paljon.

Sitten tuli se viimeinen niitti ja the end.

Melontareissu kesällä 2020

Kesä meni, miten meni. Päätin panostaa uuden puolison etsimiseen huolella. Tein vähän erilaisen deittiprofiilin: kokonaiset nettisivut ja laitoin puskaradion päälle. Jaoin linkin myös harrastusryhmien somekanavissa. Erilaisista, mielenkiintoisista yhteydenotoista huolimatta, sitä oikeaa ei kuitenkaan löytynyt ja kesä meni aika sumussa. Sitkeästi yritin panostaa kivoihin asioihin ja toteutumatta jääneisiin unelmiin. 

Ostin itselleni syntymäpäivälahjaksi kajakin. Kiva reissu leijaharrastus-kaverin kanssa tehtiinkin, mutta hienoista maisemista ja kokemuksista huolimatta, vatsassa velloi raastava ahdistus, suru ja pettymys.

Sitten tuo sydämeni riekaleiksi repinyt ihminen lähetti pitkän sähköpostin. Tällä kertaa Lapista. Ja taas alkoi se: ”olisi niin ihana tehdä juuri tällaisia reissuja yhdessä. Tule perässä!” Tule perässä… siis ajaisin hänen vuoksi reilun 1000 kilometrin päähän – ei tule kuuloonkaan!

Venereissu saaristoon loppukesästä 2020

Muutaman viikon pitkien sähköpostiviestittelyiden jälkeen jostain syystä hellyin taas.. Olihan kaikilla muilla jo lomat loppuneet ja kelpasin taas, kun kesän muut kivat jutut oli ohi.

Lähdimme vielä yhdelle, sille viimeiselle saaristoretkelle. Mutta selvisi, että ihan sama vanha venkoilu jatkui ja rapujuhlatkin oli selkäni takana järjestetty, oikein tuplana! Hän olisi halunnut pariterapiaan, mutta lopulta minulle selvisi, että hän yritti kuitenkin vain taivuttaa minua omiin pelisääntöihinsä, antamalla olettaa asioita, mutta vedättämällä aikaa. Sitten se loppui. Olin jo nähnyt tarpeeksi, todetakseni, että ei ihminen muutu, vaikka kuinka uskoisin hyvään ja tyhjiksi jääneisiin puheisiin ja rakkauden vuodatuksiin.

Viimeisenä päivänä, jolloin hänet näin, oli meidän määrä mennä vielä yhdelle “terapeutille.” Se oli katastrofi. Tuo kyseisen pariskunnan mies”terapeutti” oli niin kamala, että en varsinkaan siinä mielentilassa kestänyt olla siellä 12 minuuttia kauempaa. Monenlaisia terapeutteja ja auttajia olen nähnyt, mutta se oli oikeasti jotain törkeyden rajan ylitse menevää ylimielisyyttä.

Tuon terapian jälkeen oli miehelle ilmestynyt taas “yllätysmenoja” kalenteriin. Lupasin vielä heittää hänet keskustaan. Matkalla yritin erittäin vihaisena ja surullisena kysyä, että ymmärtääkö hän yhtään tekojensa seurauksia? Lopulta hän sanoi, että minä se tässä olen hullu, ollut aina, jo ennen meitä. Totesin, että eihän hän edes tuntenut minua ennen ensitreffejämme! Ei hän ollut edes kiinnostunut elämästäni tai projekteistani. Kun katsoimme hänen vanhoja paperivalokuvia, olin oikeasti kiinnostunut; kun näytin omiani, vilkuili hän kuvia välillä, telkkarin kiinnostaessa kuitenkin enemmän. Ei ollut lukenut edes sitä kirjoittamaani kirjaa, jonka hänelle annoin! Joten miten kehtaat sanoa, että olen ollut hullu aina?! Hulluksi nimittäminen oli siinä vaiheessa yksinkertaisesti vain liikaa. Silloin löin häntä toisen kerran. Hän hyppäsi kyydistä liikennevaloissa. Olin niin pois tolaltani, että oli pysähdyttävä ensimmäiselle poikkikadulle, Hietaniemen hautausmaalle. En voinut muuta kuin vain itkeä, itkin niin sieluni syvyyksistä. Onneksi olin hautausmaan vieressä, joten ohikulkijat varmasti ajattelivat, että joku on kuollut. Niin olikin. Tuntui, että olisin itse kuollut. Kaikki tuntui niin epätodellisen järjettömältä.

Sitten halusin hakea vielä viimeiset tavarani hänen luota, jotka olivat jääneet reissulla hänen kassiin. Siitä seurasi aivan älytön performanssi. Kyse oli vielä yhdestä pyyhkeestä, jonka mielelläni olisin halunnut mukaan. Vuorotellen hän toi sisältä erilaisia pyyhkeitä, jopa eri värisiä, kun sanoin sen olevan harmaa. Hän yritti riidasta huolimatta, kaikin tavoin viivyttää lähtöäni ja jatkoi lopulta minun syyllistämistä asioista. Lopulta hän yritti kuvata minua, kun itkin ja olin vihainen. Sanoin, että laita se puhelin pois – et ole ottanut minusta kuin kaksi kuvaa koko yhdessäoloaikanamme, niin miksi nyt yht´äkkiä haluat ottaa kuvia??? Ilmeisesti jopa kuvata videota. Sitä samaa hän yritti aiemmin toisenkin riidan aikana. Tuli jopa mieleen, että yrittikö hän tahallaan saada minut pois tolaltani ja kerätä jotain todistusaineistoa “hulluudestani?” Että katsokaa nyt, millainen hullu se nainen on. Siis todisteita hulluudesta, eli kaikesta siitä mielipahasta, jota hän oli minulle aiheuttanut, jo yli kaksi vuotta; mutta eihän hän sitä muille tietenkään kerro. Ehkä pintapuolisesti, jos niinkään. (Ja tuskin kertoo muille, kuinka hän oli kyllä muista naisista ottanut kuvia. Eräästä purjehduskilpailun “turistista” jopa pitkälti toistakymmentä kuvaa. Se oli vaan yksi tanskalaisen kilpailuporukan kaveri …joka sekin tietysti piti ottaa tuomariveneeseen mukaan…).

Lopulta annoin pyyhkeen olla ja lähdin ajamaan, toisen jäädessä lähettelemään vielä jotain lentosuukkoja taustapeiliin. Yläpihalta kadulle kierrettyäni, hän jäi vielä haikeana vilkuttamaan perään.

Paljon jäi vielä kirjoittamatta, muistakin pimityksistä, syhmyröinneistä sekä niihin liittyneistä selittelyistä.

En ihan oikeasti todellakaan ole mikään sairaanloisen mustasukkainen ja “hullu.” Ihan olen terapeutilta ja psykiatrilta niiltä osin terveen paperit saanut. Ja mahdollisille, ilkeille ivailijoille kerrottakoon, että miltäs osin muutoin sitten olen diagnoosit saanut? Niin ei varmaan ole kenellekään jäänyt epäselväksi, että olen ollut edellä mainituista syistä, vakavasti masentunut ja vaikka missään ei virallisesti lue, niin kyllä, kärsin myös traumaperäisestä stressihäiriöstä. Itku tulee edelleen päivittäin, välillä näen painajaisia, toisinaan herään aamuöisin, enkä saa unta. Onneksi on mahdollisuus nukkua päivällä.

Vaikeinta on ymmärtää, miksi niin monta kertaa niihin krokotiilinkyyneliin lankesin? Kai sitä vaan alkoi epäillä itseään, että sitä kuvittelee niitä ikäviä juttuja, vaikka kuinka on monet todisteet edelleen tallessa. Ja sitten sitä vaan loputtomiin tyhmänä uskoo, että kaikki se syhmyröinti loppuu kyllä… Ai että sitä tuntee itsensä niin tyhmäksi. En siis ole hullu, vaan tyhmä.

Mutta tuon ihmisen käytös oli ajoittain niin omituista, että välillä tuntui, että sekoan, että voiko sellaisia asioita oikeasti tapahtua?! En vieläkään ymmärrä, miksi ihminen tieten tahtoen tekee sellaisia asioita, joista hän tiesi aiheutuvan mielipahaa? Hän tiesi ja siksi teki salaa! Miten ihminen, väittää rakastavansa, inttää hakuavansa samoja asioita ja haluaa jatkaa parisuhdetta, mutta puuhaa kuitenkin kaikkea ikävää selän takana? Miksi? Miksi?! Mitä sellaisen ihmisen päässä liikkuu? Matoja?? Ameeboja???

Varmasti selittelee nyt muille, että ei oltu tavallaan yhdessä …tavallaan; ei asuttu yhdessä jne. Mutta kuten aivan alussa kerroin, olin tehnyt hyvin selväksi, että en suostu mihinkään epämääräisiin ”välimuotoihin!” Hän tiesi sen kyllä!

En ole koskaan eläessäni vielä tavannut tuollaista ihmistä. Tai olin, mutten tiennyt että se ihminen oli yksi heistä. Eli niistä, joista ulkopuoliset eivät huomaa niitä asioita, elleivät ole itse joutuneet sellaisen pelinappulaksi. Nyt tiedän, mitä pahimmillaan sellainen lämmintä myötätuntoa herättävä symppis voi sisältä olla. Kaikki ne hänen hypnotisoivat puheet peloista, häpeästä ja lapsuuteen liittyvistä asioista sekä imelän katuvaiset krokotiilinkyynelsepitykset: ”en minä tahallaan,” ”en minä tarkoittanut,” “olen ihan hukassa,” ja kaikki se “rakastan, mutta en kai osaa rakastaa,” “pelottaa” …jotenkin ne niin vaan uppoaa ihmisen empatiaan ja myötätuntoon kuin kuuma veitsi voihin. Muutamat kertoivat myötäsurullisena harmitelleen, kun sillä niin mukavalla, mutta vähän omituisella miehellä naiset vaihtuu, että mikä siinä on kun ei oikein onnistu?

Ja mitä sosiaaliseen mediaan tuli, niin hän tykkäili tiettyjen naisten varsinkin hymyilevistä kasvokuvista ja muutoin viehättävistä tai seksistisistä kuvista. Hän kuulemma tykkäsi kaikesta kauniista, mutta hassua, kuinka joidenkin kehnotkin kuvat ja oksennuksen väriset pirtelötkin olivat viehättäviä… kun oli kyseessä tietty ihminen. Toisaalta taas moni hieno kuva meni monesti ohi, kun sivusta näin tai yhdessä kuvia ja feedejämme selattiin. Selkeästi pyyteli tiettyjä ihmisiä facebook-kavereiksi ja seurasi instagramissa. Minun somepäivityksistä hän ei ollut kiinnostunut, eikä häntä tosiaan saanut mihinkään tägätä. Yhden kerran hän on kommentoinut: keväistä lintupäivitystäni 16.5.2019, sen jälkeen kun hän oli jäänyt kiinni Tindereistä jne. Viime talvena kyllä stalkkasi. Tiesi hyvin missä menen ja milloin olen tullut takaisin kotiin. Kehtasi sitten väittää, että “sattui ajamaan ohi…” Monta kertaa yritin sanoa, että ei tunnu kivalle; että onko pakko kuolata ja roikkua vanhoissa heiloissa ynnä muissa? Eräässä toisessa parisuhteessa ymmärrän oikein hyvin, miksi nainen pyysi poistamaan minut tuon miehen kavereista ja lopettamaan seuraamiseni. Eihän sillä miehellä puhtaat jauhot pussissa ollut. Ihan samasta itsensä piilomarkkinoinnista tietyille ihmisille näissä monissa jutuissa on kyse. Toki on hyviä ystäviä, mutta sitten on myös niitä “ystäviä.” En ole tyhmä. Enkä ole ainut, joka näitä asioita huomaa. Ne koirat älähtää, mihin kalikka kalahtaa, ja aina löytyy mitä mielikuvituksellisimpia ja alati muuttuviakin selityksiä.

Selvisipä minulle myös, että en ollut ainut, jonka kanssa hän on vastaavia pelejä pelannut. Suurin osa on tajunnut lähteä aikaisemmin, osa muistakin syistä. Ja minä tyhmä luulin, että muut naiset on vaan olleet niin nirsoja ja pinnallisia, etteivät ole osanneet tuota sympaattista ihanuutta arvostaa…

Yksinäisiä polkuja

Sitten kirjoitin Facebookiin seuraavan kirjoituksen:

Vaikka elämän polkuja ei yksin olekaan kiva tallustaa, niin sanat; ”mielummin yksin kuin huonossa seurassa,” pitää niin paikkansa.

Tyhmänä sitä piti vielä kerran kokeilla, onko punaisena hehkuva hellan levy kuuma – ja olihan se. Kai se kipu opettaa, kun tarpeeksi monta kertaa samaan hellan levyyn kätensä polttaa.

Tottakai sattuu. Oma vika? Jossain määrin varmasti kyllä. Hyvään uskomisen ja periksi antamattomuuden viisaus lienee jonkinlainen illuusio. Viisauden ja tyhmyyden raja on yhtä häilyvä kuin vihan ja rakkauden.

Vanha japanilainen viisaus sanoo, että ”elämässä on mahdoton välttyä kivulta, mutta kärsimys on itse aiheutettua.” Nöyränä todettava, että niin se taitaa olla.

Ehkä se vain on niin, että voi vain itse koittaa olla joka päivä parempi ihminen. Ainakin tulevaisuudessa; jos joku puree, mielummin poistua paikalta kuin jäädä puolustamaan omia rajojaan.

Syksyisessä metsässä, yksin polkuja tallaillessa, illan hämärässä itsekseen istuskellessa, pienen ihmisen miettiessä, mitä on rakkaus? 

Ehkä se on tosiaan sitä itsensä löytämistä ja rakastamista, itsen arvostamista. Miten antaa itseään kohdeltavan? Miten ’minä itse’ antaa itseään kohdeltavan?

Joskus se vaatii paljon henkisen lihasvoiman harjoitusta, yksin mielen kuntosalilla hikoillen. Henkinen haba kasvaa, vaikka maitohappo välillä niin tuskaisesti polttaakin.

Lopulta maitohapon tuskainen kipu myös palkitsee; yksin on niin paljon kevyempi hengittää ja löytää taas nautinto arjen pienistä asioista, kun ei tarvitse enää stressata, mitä kaikkea selkäni takana pimitetään, salaillaan ja touhutaan. Miettiä, miksi minua vedätetään ja toistuvasti rajojani tieten tahtoen koetellaan? 

Vuosien kivinen polku ja sydämen naarmuille repinyt ryteikkö, on opettanut paljon. Opetti lopulta nauttimaan elämästä ihan yksinään, täyttäen päivät omilla elämän pienillä intohimoilla, haikein, mutta tyyneyden ja rauhan täyttämin hetkin

Nyt on hyvä näin 

Syksyn 2020 eheytysaktiviteetteja

Syksyllä oli tehtävä kaikkea mahdollista ja koitettava löytää elämänilo uudelleen kite-rannoilta, erilaisista retkistä ja seikkailuista. Koko syksy on ollut todella tuskainen. Olen vain ollut aivan totaalisen väsynyt kaikkeen siihen, mitä näiden kuluneiden vuosien aikana on tapahtunut. Koittanut tehdä töitä sen minkä olen pystynyt, yrittänyt lukea ja pitää pään pinnalla, parhaan kykyni mukaan. Siksi tämä blogi …tai jonkinlainen sähköinen kuvakirja ja päiväkirja, joka toimii yhtenä terapiamuotona, päästäkseni takaisin kiinni elämänlankaan ja kohti koko elämäni haaveilemiani seikkailuja, joihin sitä puolisoa olen, huonolla menestyksellä, yrittänyt etsiä. 

Nyt en enää halua puoliksi kivoja muistoja, vaan kokonaisia kuvia – kokonaisen elämän.

Published by Netta Tiitinen

Kuvataiteilija, yrittäjä ja ulkoilma-addikti. Luonnosta, maailmasta, politiikasta, sosiologiasta, filosofiasta ja psykologiasta kiinnostunut ajattelija, kirjoittaja ja elämän koukeroiden kyltymätön tutkija. Poliittisesti ja hengellisesti määrittelemätön oman tien kulkija ja realistisen optimistinen ongelmaratkaisija, joka uskoo luovuuteen, sitkeyteen ja moninaisen huumorin parantavaan voimaan. Kotisivu: www.nettatiitinen.fi

%d bloggers like this: