Aitoa, rehellistä elämää ja pettämättömiä makuelämyksiä

Muistan varhaisnuoruudesta, kun tietyn merkin tietyn malliset farkut oli kova juttu. Kalliit, mutta ne oli pakko olla; ”makso mitä makso.” Ja tärkeintähän oli, että ne oli aidot. Nykyään sama koskee merkkilaukkuja ja kelloja, joiden mukaan vaaditaan aitoustodistus; jos sitä ei ole, on kyseisen statusesineen arvo nolla. Maailma pursuaa aitoja, kalliita tavaroita, joiden taakse ihmisen oma aitous visusti piilotetaan. 

Koskematon luonto on aito ja rehellinen, jonka voimia on turha huijata. Ehkä juuri siinä piilee se luonnon kauneuden vetovoima ja viehätys.

Aitoutta arvostetaan ja ihannoidaan kuitenkin myös ihmisissä, mutta miksi aitous pelottaa? 

Myös täydellisyyttä, symmetrisyyttä ja virheettömyyttä ihannoidaan, jolloin tullakseen valituksi haluttuun työpaikkaan, suosittuun kouluun, sosiaaliseen yhteisöön tai puolisoksi, parisuhdemarkkinoiden täydellisyyskilpailussa, on oltava täydellinen. Tai jos ei ole täydellinen, on vaihtoehtona tietysti esittää täydellistä. Moni sietäisi saada oscarin huikeasta, koko elämän pituisesta roolisuorituksesta, jossa roolihahmosta on tullut jo niin iso osa persoonallisuutta, että siitä luopuminen olisi identiteettikriisi. Kaikkein rankimman roolisuorituksen tekevät ne, joiden on yritettävä vielä muistaa kaikki valheiden vuorosanat, eri ihmisten seurassa. Pahimmillaan roolihahmosta saattaa tulla ikään kuin elinkautinen vankila, josta ei uskalla enää paeta. 

Vapaus on kuitenkin ihmisten varmasti yksi tärkeimmäksi luokiteltu arvo. Jos ei uskalla kuitenkaan olla täysin rehellinen ja aito oma itsensä, voiko silloin kokea olevansa aidosti vapaa? 

Vapaus olla aito oma itsensä, kaikkine elämän inhimillisine kipuineen, on vapautta parhaimmillaan!

Jos rakkaus perustuu valheellisuuteen, onko se aitoa rakkautta? Aidon rakkauden perusta on luottamus ja luottamus syntyy rehellisyydestä; aitoudesta.

Mikään ei ole niin vapauttavaa, kuin puhua rehellisesti kaikesta, mitä elämän varrella on tapahtunut, ilman peittelyä, ilman sepitettyjä tarinoita tai valheellisesti maalattuja lavasteita. Jos haluaa rakentaa vahvan pohjan rakkaudelle, on uskallettava olla avoin. On uskallettava ottaa ihminen vastaan kokonaisena, johon kuuluu kiinnostus ihmisen koko elämäntarinaan, koska siitä koostuu juuri se, mitä olemme tänään, huomenna ja tulevina vuosina. Ja jokainenhan meistä haluaa tulla rakastetuksi juuri sellaisena kuin olemme, aitona omana itsenämme. Jos ei ole kertonut kuka aidosti on, voiko silloin tulla rakastetuksi aitona omana itsenä?

Kuten sanottua, luontoa ei voi huijata. Sama pätee myös kulinaristisissa elämyksissä. Moni ravintola mainostaa mutkattomia makuelämyksiä, mutta mutkat suoriksi huijaamalla ei päästä parhaaseen mahdolliseen elämykseen. Joskus elämys vaatii paketin aukaisemista enemmän vaivaa. Näin syntyi myös uusi pakkaspäivän nuotiogourmet-elämys.

Luonnonläheiset maut ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Nuotion savussa rapeiksi paahdetut hampurilaissämpylät, voissa paistetut pihvit, kylmäsavuporotäyte ja karamellisoitu punasipuli, kruunattuna männyn havun tuoksuisella tuoreella rosmariinilla ja katajanmarjoilla, olivat kaiken sen vaivan arvoinen makuelämys! Monta kohtaa ajoituksessa olisi voinut mennä pieleen, mutta loistavalla yhteistyöllä kaikki sujui täydellisesti. Ei voinut muuta kuin heittää laavulta lähtiessä yläfemmat täydellisestä onnistumisesta.

Kylmäsavuporotäyte kahdelle: 50g poron kylmäsavupaistisiivuja mahdollisimman pieneksi silputtuna, 100g pineksi pilkottua kylmäsavuporokoskenlaskijaa, 75g crème fraíchea. Lämitetään nuotiolla folionyytissä.

Naudan jauhelihaa, pihveiksi muotoiltuna (muista laittaa kotona pakatessa väleihin palat leivinpaperia), voita paistamiseen ja suolaa (&ripaus hienonnettua mustapippuria) maustamiseen. Teräksinen räiskälepannu sopii paistamiseen loistavasti.

Renkaiksi pilkottu punasipuli karamellisoidaan edellisenä päivänä pannulla, lisättynä noin 0,5 dl vettä ja 2 tl sokeria. Lämitetään täytteen vieressä nuotiolla omassa folionyytissä.

BBQ-kastike sämpylän ja pihvin välissä, tuo vielä ripauksen aromia.

Lopputulos kruunataan metsäisellä mausteseoksella: Noin 20 kpl kuivattuja katajanmarjoja sekä ruokalusikallinen pieneksi hienonnettua tuoretta rosmariinia.

Niin matka jatkui, vatsat täytettyinä, läpi satumaisten metsien, aidon luonnon keskellä rehellisesti elämän mutkista keskustellen. 

Kaamoksen auringon laskiessa hiljalleen lumisten puiden taa, oli aika etsiä jälkiruokakahville sopiva maisema. 

Mikä sen upeampaa, kuin aitiopaikalta ihastella auringon valaisemaa taivaanrantaa, kuun sirpin kurkistellessa välillä pilvien raosta ja miettiä, miten omilla valinnoilla ja työllä, voisi maailmasta vielä tehdä hitusen paremman paikan?

Kun aidosti arvostaa luontoa, ympäristöä, rehellisyyttä ja hyvyyttä, riittää varmasti mielenkiintoista työnsarkaa vielä vuosikymmeniksi, niin pitkälle kunnes lopulta oma aurinko joskus laskee horisontin tuolle puolen.

Published by Netta Tiitinen

Kuvataiteilija, yrittäjä ja ulkoilma-addikti. Luonnosta, maailmasta, politiikasta, sosiologiasta, filosofiasta ja psykologiasta kiinnostunut ajattelija, kirjoittaja ja elämän koukeroiden kyltymätön tutkija. Poliittisesti ja hengellisesti määrittelemätön oman tien kulkija ja realistisen optimistinen ongelmaratkaisija, joka uskoo luovuuteen, sitkeyteen ja moninaisen huumorin parantavaan voimaan. Kotisivu: www.nettatiitinen.fi

%d bloggers like this: