Onko extremeharrastajat hulluja, jotka kuormittavat yhteiskunnan pelastus- ja terveydenhuollon resursseja?

Hullu. Mikä on hullu? Onko hullu se, joka on valmis näkemään hitusen enemmän vaivaa, kokeakseen huikeita elämyksiä?

Ehkä.

Toisaalta, kyllähän sen huikean kokemuksen kertoimena ja yhtenä osatekijänä toimii myös se, kuinka haastavan tai riskialttiin tien, tuskan ja hien takana tuo voitettu kokemus on. Ei sitä ole kieltäminen.

Mitäs läksit?

Välillä kuulee eri suunnista urputusta, kuinka tieten tahtoen oman henkensä ja turvallisuutensa alttiiksi laittavien, ei tulisi rasittaa yhteiskunnan varoja turhilla pelastustehtävillä. Se on harrastusryhmissä puheenaihe, jonka aikana joukko noita ”hulluja” on hiljaa, koska harva ei viitsii pilata päivää ja hukata energiaa turhanpäiväiseen keskusteluun, kommentoidakseen esimerkiksi hyvinkin relevantilla vastakysymyksellä; mitä eroa on esimerkiksi rasittaa yhteiskunnan terveydenhuollon varoja, tieten tahtoisilla, epäterveellisillä elämäntavoilla? 

Kuinka paljon nuo hullut extremeharrastajat sitten yhteiskunnalle maksavat?

Olen päätynyt hiljattain harrastusryhmään, joka koostuu pitkälti pelastustyötä tekevistä palomiehistä, ensihoitajista ja sukeltajista. Oikeastaan suurin osa heistä tekee niitä kaikkia ja näkee työssään koko yhteiskunnan kirjon. Ja huikean mielenkiintoistahan sitä on keskustella, miltä maailma näyttää pelastustyötä tekevän ammattikunnan perspektiivistä.

Uskallan väittää melko vahvasti, että yleinen mielikuva palomiehen arjesta on muuten monelle yhtä epärealistinen, kuin extremeretkeilijän arvioitu riskikerroin.

Kuinka paljon pelastustehtäviä sitten tulee näiden, ns. riskeille alttiiksi laittaneiden seikkailijoiden haavereista? Esimerkiksi jäistä pelastamisia tai hukkumistapauksia on lopulta melko harvoin ja suurin osa niistäkin on esimerkiksi pilkkijöitä. Risteilyaluksen peräaaltojen, alta heikentämä jää koitui muutama vuosi sitten erään reippaan hiihtäjänuorukaisen kohtaloksi, joka oli siis vain normaalisti hiihtämässä. Varsinaisia hurjapäiden ensiapuun päätyneitä pelastustehtäviä mahtuu yksittäisen pelastajan uralle ehkä yksi tai kaksi; osalle ei yhtään.

Tilastojen valossa, kaiken kaikkiaan pelastuslaitoksen pelastustehtäviä oli Prontonetin online-tilastojen mukaan, koko maassa 101974 vuonna 2020, joista ihmisen pelastustehtäviä 2095 (maastopelastustehtävät ja korkealta pelastaminen). Näihin viimeksi mainittuihin ei siis kuulu ensivaste, jonka osuus pelastustoimen tehtävien kokonaisluvusta 13901 (tilanne, jossa potilaan tavoittamisviive ensihoidon yksiköillä, eli ambulanssilla on liian suuri, arvioituun potilaan tilaan nähden). Ambulanssien tehtävätilastot eivät vielä sisälly edellä mainittuihin lukuihin.

Suhteessa kaikkiin hälytystehtäviin, suurin osa on kuitenkin ikäihmisten terveydentilaan liittyviä, ei kiireellisiä ensihoidollisia tehtäviä.

Liikkumattomuus tulee kiistatta yhteiskunnalle kuitenkin kalliimmaksi kuin tapaturmat ja raitisilmamyrkytyksestä johtuva poskilihasten kramppi.

Mistä sitten näitä extreme-”hulluja” pelastellaan?

Suurin pelastustehtävä, johon extremeharrastaja saattaa tarvita apua, on taloudellinen hätä.

Ainut todellinen hulluus nimittäin, jota näihin extremeharrastuksiin liittyy, on se rahallinen panostus, josta harrastusvälineiden lisäksi, erilaisiin turvallisuusvälineisiin kuluu monessa lajissa iso osa. 

Otetaan esimerkiksi edullisimmasta päästä, heikkojen jäiden aikaan, paljon parjattu retkiluistelu. Retkiluistimet saa 130 eurolla. Heittoliinaan ja naskaleihin kuluu kaupasta uutena ostettaessa vajaa 100 euroa. Papan vanhat sauvat saa ilmaiseksi ja muovipussiin pakatut vaihtovaatteet sekä reppu haararemmivirityksineen, järjestyy yleensä jokaisella jo omasta takaa. Mutta kun mennään astetta pidemmälle nostaa turvallisuus- ja mukavuuskerrointa ehdottomasti kuivapuku, johon uppoaakin sitten jo helposti 750-1750 euroa. Sen avulla jäihin putoamisen jälkeen matka voi jatkua jopa kuin mitään ei olisi sattunutkaan.

Vapaalaskun lumiturvallisuusvälineisiin kuluu 300 eurosta 1500 euroon. Mukaan ei siis ole laskettu vielä kypäriä, kylmyyteen liittyviä varusteita, ensiapuvälineitä tai polvien ristisiteiden parhaana tapaturmavakuutuksena toimivia, edestä laukeavia siteitä, jotka maksavat helposti enemmän kuin itse sukset. Saatika kaikkia muita varusteita.

No, monessa lajissa itse harrastusväline on kuitenkin vielä se kallein, kuten maastopyöräilyssä, melonnassa, sukelluksessa, leijalautailussa ja erilaisissa ilmailuharrastuksissa.

Vielä kun yhdistetään erilaisiin lajeihin esimerkiksi talviretkeily, nousee turvallisuustason hintakerroin jo useisiin tuhansiin.

Toki golfmailoihinkin saa uppoamaan omaisuuden ja Spedekin kuoli maila kädessä viheriölle, joten urheilu on aina vaarallista ja kallista. Silti koti on tilastoissa ihmisen vaarallisin paikka, kaikesta huolimatta.

Miksi kotona sitten loukkaannutaan ja kuollaan helpommin kuin extremeharrastuksissa?

Yksi kalleimmista kertakustannuksista erilaisissa harrastuksissa on myös lajeihin liittyvät turvallisuuskurssit: lumiturvallisuuskurssit, retkiluistelukurssit, kiipeilykurssit, jäätikkökurssit jne. Harva kuitenkaan niin hullu, tai oikeastaan tyhmä ole, että lähtisi näihin erilaisiin harrastuksiin ilman minkäänlaista turvallisuusasioihin perehtymistä. Siitä pitävät huolen yleensä myös harrastuskaverit, joille kaveri on reissujen tärkein henkivakuutus. Niinpä mahdollisista tilanteistakin selvitään usein ilman virka-apua.

Mutta kukaan ei vielä ole tajunnut pitää kursseja liukkaista pihoista ja rappusista. Tai ainakaan en uskoisi niiden kurssien olevan niin suosittuja, kuin tilastoja katsoessa, niiden toivoisi olevan. Terveellisiin elämäntapoihin löytyy kyllä paljon ilmaista, tuputettuakin tietoa, mutta silti elintasosairaudet tappavat ja aiheuttavat huomattavasti enemmän hälytystehtäviä kuin ”hullujen” extremeseikkailut.

Erilaiset valppaiden kansalaisten puhelut hätäkeskukseen toki työllistävät pelastusyksiköitä. Perustunnollista palomiestä kuitenkin harmittaa lautaselle jäähtynyt jälkiruokalettu jäätelöineen, kun piipaavalojen saattelemana, paikalle saavuttua, joudutaan toteamaan, että kuivapuku päällä jäihin tipahtaneet kaverukset olivat kammenneet itsensä takaisin jäille ja ehtineet jatkaa matkaa. 

Toisaalta hyvä, että ihmiset ilmoittavat. Mutta joskus spontaanin hätääntymisen sijaan, olisi hyvä käydä tarkistamassa tilanne lähempää. Moni tuntee tehneensä sankariteon, pelastamalla jonkun hätäkeskukseen soittamalla. Sillä tunnutaan usein pestävän myös kädet, lain mukaan kansalaisia sitovasta auttamisvelvollisuudesta. Ajatellaan, että riittää kun soittaa 112:een.

Moni soitoista päätyy ikävä kyllä hukkakäyntiin, jossa todetaan, että ojaan ajanut auto oli tyhjä, jonka ohi ajanut kiireinen myyntimies olisi kyllä voinut käydä ihan itse tarkastamassa, ennen hätäkeskukseen soittamista. 

Kysyin sitten eräältä ryhmän paloesimieheltä/ vesipelastusesimieheltä, että miten asiaan tulisi sitten suhtautua? Mitä pitäisi tehdä? Mitä kannattaa tehdä kun näkee mahdollisen hätäapua tarvitsevan?

Jos se suinkin vain mahdollista, niin kyllähän se olisi olennaisinta mennä ensin katsomaan, millaista apua se joku ehkä tarvitsee.”

Se, että sukat voi kastua tai en ehtinyt ku bussi tuli, ei ole välttämättä se syy, jonka itse haluaisit apua tarvitsevana siinä tilanteessa kuulla. Saatika, että porukka pällistelee ja ottaa kuvia, mutta kukaan ei auta – ei soita edes sinne hätäkeskukseen.

Niin, no …jonkunlaista valistusta ja koulutusta ehkä tarvittaisiin. Toisaalta, kyllähän sitäkin jo on. Tärkeintä kuitenkin lienee, että ihmiset ylipäätään soittavat matalallakin kynnyksellä sinne hätänumeroon, koska joskus jonkun henki on ollut siitäkin kiinni. Harva sitä järven vastarannalle asti näkee, oliko jäihin pudonneella kuivapuku. Saatika, että moni ei edes tiedä, mikä sellainen ylipäätään on.

Hukkareissu harmittaa myös extremeseikkailijaa

Aina ei suunnitelma onnistu ja homma voi lässähtää pannukakuksi. Se voi joskus kirvellä sielua yhtä paljon kuin palomiehen jäähtyneet letut.

Useimmiten syynä on muuttuneet keliolosuhteet tai kesken loppuva aika.

Tällä kertaa aika riitti juuri ja juuri, kun tavoitteena oli samana päivänä mennä aamusta Hangon pohjoispuolella retkiluistellen ja iltapäivästä eteläpuolella suppaillen. 

Yli 50 kilometrin mittaiseksi venähtänyt retkiluistelu upeassa auringonpaisteessa oli vesittää suppailusuunnitelmat. Mutta kun sitä on jonkun ”hullun” suunnitelman eteen vaivalla valmistautunut, niin sehän toteutetaan!

Kiire on kuitenkin aina se pahin riskitekijä, joten kovimmassakin tohinassa, hetken istuminen ja tilanteen puntaroiminen aina kannattaa. Kiireen lisäksi väsymys ja voimien hyytyminen, lienee seuraavaksi suurin riskitekijä.

Kunnianhimoisimmatkin tavoitteet tulee monesti skipattua, jos riskianalyysissä terveen hulluuden rajan uhkaa ylittää tyhmyys. Siksi alkuperäinen suppailureitti muuttui nopeaksi, huumorimielellä tehdyksi auringonlaskun iltatsubbailuksi, Neljän Tuulen Tuvan lähivesillä.

Ja toki mietin, miltä yksinäinen suppailija jääkylmässä iltahämärässä näyttää rannalta katsovan koiran ulkoiluttajan silmin – ettei tule turhia hälyytyksiä ja palomiehillä jää jälkkäriletut turhaan lautaselle jäähtymään. Sitä voi nimittäin joskus harrastaja itsekin etukäteen ennakoida, välttämällä mahdollista sivullisen turhaa hätääntymistä.

Suhteellisen maltillisista riskeistä johtuen, en oikeastaan katso retkiluistelua ja talvisuppailua varsinaisina extreme-lajeina, vaikka ne lämpimiä lettuja kotisohvalla mutustellessa, voi asiaa tuntemattoman silmään siltä näyttääkin. Mutta toki turvavarusteista huolimatta, riskinsä kaikessa, kun olosuhteet ylittävät ihmisen luontaiset fyysiset rajat.

PS – Ja harrastajien värikkäät varusteet eivät siis ole sitä varten, että erottuu porukasta, vaan siksi, että hädän hetkellä erottuu edes jotenkin rannalla makoilevasta hylkeestä tai kivestä lumisessa rinteessä.

PPSS – Ja ettei unohtuisi mainita, on lopulta elämässä vaarallisinta päätyä väärään seuraan…

Published by Netta Tiitinen

Kuvataiteilija, yrittäjä ja ulkoilma-addikti. Luonnosta, maailmasta, politiikasta, sosiologiasta, filosofiasta ja psykologiasta kiinnostunut ajattelija, kirjoittaja ja elämän koukeroiden kyltymätön tutkija. Poliittisesti ja hengellisesti määrittelemätön oman tien kulkija ja realistisen optimistinen ongelmaratkaisija, joka uskoo luovuuteen, sitkeyteen ja moninaisen huumorin parantavaan voimaan. Kotisivu: www.nettatiitinen.fi

%d bloggers like this: