Extreme. Vai supreme? Kuuma peruna testosteronikattilassa

Edellinen kirjoitus riskialttiista harrastuksista sekä niistä aina välillä tunteita kuumentavista keskusteluista, joissa omaehtoisia riskejä ottavien ei tulisi rasittaa pelastusviranomaisten ja terveydenhuollon resursseja, nosti yhden sanan voimalla extriminaaliset tunteet pintaan muun muassa Facebookin vapaalaskuryhmässä. MTB-ryhmään en edes uskaltanut kirjoitusta jakaa… Niin kova some-extrememasokisti en kuitenkaan ole.

Ja se sana on paha. Alkaa E:llä ja loppuu siihen, millä on alkanutkin; extreme

Mitä siis on extreme? Ja mikä siinä sanassa niin kuumottaa?

Googlettakoon kukin omalla tahollaan, mitä tarkoitetaan sanalla extreme. En pureudu nyt sen syvällisemmin tuon sanan leksikografiaan tai onomasiologiaan, vaan ennemmin sen termin ympärillä kihisevään testohöyryyn!

Neanderilainen hävisi finaaliottelussa homosapiensille

Evolutiivisesti eliölajeille on tyypillistä mittelöidä kyvykkyydestä, jotta laji selviäisi eloonjäämiskamppailussa ja elintilakilpailussa. Homo sapiens, eli nisäkäs, nimeltä ihminen, omaa edelleen aivan nuo samat geeneihin koodatut kilpailuvietit, joista testosteronit, adrenaliinit, dopamiinit, oksitosiinit ja feromonit pitävät huolen.

Siispä tuo psykologisen eloonjäämiskamppailun mittely on siirtynyt modernissa ajassa nyt sosiaaliseen mediaan. Siellä karabiinit ja camut kilisten vertaillaan älykellojen suorituslukuja ja poustataan tyylinäytteitä kukkotappelun sometatameille. Aina tulee joku joka vetää ippon seoi nagella muilta jalat alta ja haastaa ”häviäjän” pistämään paremmaksi. Ja jos oma kantti ei yllä samalle tasolle, niin suuret puheet ja vastustajan nokkiminen korvaavat aiheutuneesta mielipahasta edes osan.

Extreme on ikään kuin omaan kyvykkyyteen uskomisen podium, johon vain harvat ja valitut pääsevät – muut mummot ja nössöt jääköön toppahousuineen ruohonjuurelle vain ihailemaan. Näin olen tämän extreme-käsitteen syvimmän olemuksen nyt ”kovien kundien” keskustelupalstoilla sisäistänyt. 

Eli siis jos joku kehtaa tulla jotain mummolajia kutsumaan extremeksi, halveksunee ja alentanee se ilmeisesti jonkun korkeammalle levelille itsensä asettaneen asemaa. 

Tuntuu välillä, että sana extreme onkin sama kuin supreme; ylivertainen

Ja niitähän tuolla somen kukkotunkioilla riittää. Ainakhin kovia puhheita vithuilun murtheella piisaa.

Mitä on kenenkin mielestä extreme? Ja mikä siinä sanassa niin pelottaa?

Sitten on se toinen ääripää, joka katsoo extremeksi kaiken hölkkälenkkiä ja sunnuntaihiihtoa vaativamman. Pahoitteluni ääripäälle tyypillisestä ääri-ilmaisusta, mutta totuusperää siinä kuitenkin piilee. 

Kun someen laittaa kuvia retkiluistelusta jäälautoilla seikkaillen, talvella suppaillen tai auringonlaskuvideoita Alpeilta, on sunnuntaikävelyistä ja turvallisesta arjesta nauttiva kauhuissaan; kuten joku tuolla testosteroiinia tihkuvalla foorumilla asian rivien välissä mainitsikin.

Mutta se on totta, näin tapahtuu omassa ”somepäiväkirjassanikin,” jonka seuraajat ovat kaikenlaisia ihmisiä elämäni varrelta; suurin osa juuri niitä, joista en ole saanut seuraa, oikeastaan juuri minkäänlaiseen ulkona liikkumiseen, saatika vähän enemmän kivunsietokykyä, hikeä tai vaivaa vaativiin harrastuksiin.

Mutta ei kaikkien tarvitsekaan tykätä älyvapaista rapaharrastuksista, märistä sukista, mustelmista, haasteista, hiestä ja hiekkapuhalletuista eväsleivistä. Jotkut tykkäisi, mutta eivät enää pysty.

Elämässäni onneksi on muutakin kuin tuuli, rapa ja lumi. On ilo ja kunnia sekä ymmärryksen perspektiiviä laajentava rikkaus, että on monenlaisia ystäviä.

Heille myös retkiluistelu näyttäytyy vaarallisena lajina. Ja tottahan sekin on. Kyllähän siellä voi oikeasti sattua pahastikin, jos huono tuuri käy tai taidot ei riitäkään. Siksi niitä plutausharjoituksia tehdään, että tietää tosipaikan toimia oikein. 

Samaa yritetään simuloida lumivyörytilanteista lumiturvallisuuskursseilla, kaivamalla traktorin puskemaa lunta lapiolla. Tosin traktorin kauhallisen lunta päälle kaataminen voisi olla pelkkänä harjoituksenakin jo kohtalokasta, tukehtumistilanteen hengitysharjoituksista puhumattakaan.

Leijasurffauksessa self-rescue -harjoitus kuuluu kansainvälisiin kurssivaatimuksiin. Joskus voi mennä asiat pieleen ja silloin on hyvä tietää, mitä kannattaa ja ei kannata tehdä, jotta pääsee ehjänä rantaan ja on esimerkiksi kaikki sormetkin tallella. Niitä nimittäin tarvitaan narujen selvittämiseen…

Entä sukellus? Josta en tosin itse tiedä juuri mitään muuta kuin, että hirveästi on kaikkea, jota pitää tietää, paineiden säätämisestä ja nousunopeuden kellottamisesta lähtien. En koskaan enää sano en koskaan, mutta onneksi rahat loppuvat todennäköisesti ennen järkeä, ennen kuin minua saa pinnan alle. Kai se sukeltaminen ja varsinkin luolasukellukset, on minun näkökulmasta melko extremeä. Siitäkin huolimatta, että sekin on jollekin rutiininomaista koiranpissitystä, joka päivä.

Talvella ulkona nukkuminenkin on joillekin ihan järjellä ymmärtämätön ääri-ilmiö, kun taas harrastusporukassa mietitään lähinnä, missä on riippukeinusta paras näkymä tähtitaivaalle tai auringon nousuun.

Ja onhan noita hurjempiakin koirankusetuslajeja, vapaasukelluksesta basehyppyyn ja kaikkea siltä väliltä.

Eli mikä on sitten extremä kenellekin? Mistä suunnasta katsoo? Mihin vertaa?

Turha siis rähistä sanan tiukkalinjaisesta merkityksestä, kun esimerkiksi alkuperäisen kirjoituksen, johon tässä viittaan, tarkoitus oli kertoa kauhistelijoille, että ei se extremeltä näyttävä ole asiaan perehtyneille välttämättä mitään koiran pissitystä kummallisempaa ja toisaalta herättää ajatuksia, urean kypärään nousseille koville jätkille, että jotkut asiaa tuntemattomat, voivat ihan oikeasti nähdä nuo joillekin rutiininomaista koiranpissitystä vastaavat aktiviteetit vastuuttoman vaarallisina.

Hulluutta vai tyhmyyttä?

Mutta on yksi asia, jota minun on vaikea ymmärtää. Ehkä en sitten ole tarpeeksi extrememuija, kun tykkään harrastaa huomenna ja ensi viikollakin. Tarkoitan tällä saivartelulla siis sitä, että mitä iloa on harrastuksesta, jonka vuoksi jalka paketissa ja burana ikenessä katselee somesta, kun muut menee ja tekee? Onko vasta sitten kova jätkä tai friidu, kun oikeesti on tullut fysiikan raja vastaan?

Palatakseni testosteroiiniosastolle, jossa turvallisuusvälineitä jopa mollataan. Eipä leijaharrastuksen chikenloop -sanakaan ole tyhjästä tullut. On kuulemma kanojen hommaa käyttää jotain hätälaukaisuvälineitä, kun kovat jätkäthän vetää kuoleman maku suussa ….tana ja **ttu, LOL!

Niin. Mitähän sitä tuli pohdittua jotain rohkeuden ja tyhmyyden rajapinnasta… Onko extremen raja siinä, jossa tyhmyys ohittaa terveen hulluuden rajan? Vai missä se raja sitten kulkee?

Se on ainakin selvää, että tuo pahuksen äärisana tarkoittaa monelle ihan eri asiaa.

”Outtreme”

Kai täytyy keksiä “hullujen” ulkoilmaextremelle joku muu termi; outtreme? Tai miltä kuulostaisi paintreme, sweattreme, crazytreme, hitto jokutreme… Ihan sama!

Suurin osa erilaisista, rajoja kokeilevista outdoor-harrastajista nauttii kokemuksistaan kuitenkin ihan ilman mittelöimistä. Jaettu ilo on moninkertainen ilo, ja siksi some pursuaa myös iloisten kokemuksien jaettuja tunnelmia, jollaiseksi omat somepoustauksenikin luokittelen.

No, senkin joku aina näkee lesoamisenaleijumisena. Voi syvä huokaus. Välillä tuntuu, että teet niin tai näin, niin aina joku ärsyyntyy. Yksikin sana tai kuva väärin, niin extreminaalinen somepaska lentää! Siksi huikeimmista kokemuksista kertominen pelottaa enemmän kuin itse reissun kauhuskenaariot.

No mutta huh… koitetaan nyt löytää se extreminaalisen ahdistuksen alle hukkunut huumorintaju jostain takaisin… 

Somesta sitä ei kannata ainakaan etsiä… 

Ehkä se löytyy ulkoa luonnosta, raittiista ilmasta, hikisistä paidoista ja omista kommelluksista. Sieltä se on ainakin tähän mennessä aina löytynyt! 

En nyt ainakaan uskalla sanoa mennä tekemään mitään extremeä …anteeksi ”ex-tre-me-ä,” ettei vaan mene kovilla extremejannuilla palkokasvi paineella nenäontelon läpi suoraan mantelitumakkeeseen. 

Ehkä menen hiihtämään, ettei vaan ny sattus mitää. Keskiviikkona aurinko paistaa ja toivottavasti tuulee, että pysyy leija ilmassa. Ehkä silloin sitten leijalla kotikylän järvenjäälle, kynnelle kykenevien lajitovereiden kanssa …ja rannalla kulkevien koiranpissittäjien ”iloksi.”

Terveisiä vaan kaikille tosiextremesankareille! Siellä se mun “Musti” lepattaa kuvassa 30 metrin flexin päässä. Sen verran nössö “extreme”-harastaja olen, että ei tämä leijahomma liene koskaan koiranpissitystä, ainakaan minulle. Harvalle yleensä on, ainakaan ensimmäiseen pariin vuoteen. Mutta pääasia, että on mielekästä haastetta, ulkoilmaa, liikuntaa ja iloisia lajitovereita.

Keksikää joku näille harrastuksille parempi sana. I rest my case.

PS – Ja edelleen sanon, että kyllä mun elämäni pahimmat extremet on liittyneet mielenterveyden äärirajoille venyttäneisiin parisuhteisiin…

Published by Netta Tiitinen

Kuvataiteilija, yrittäjä ja ulkoilma-addikti. Luonnosta, maailmasta, politiikasta, sosiologiasta, filosofiasta ja psykologiasta kiinnostunut ajattelija, kirjoittaja ja elämän koukeroiden kyltymätön tutkija. Poliittisesti ja hengellisesti määrittelemätön oman tien kulkija ja realistisen optimistinen ongelmaratkaisija, joka uskoo luovuuteen, sitkeyteen ja moninaisen huumorin parantavaan voimaan. Kotisivu: www.nettatiitinen.fi

%d bloggers like this: