Voi kun voisi kelata aikaa kolme vuotta taaksepäin. Olisin jättänyt yhden asian tekemättä ja tehnyt kaiken sen, mikä jäi sen yhden asian vuoksi tekemättä

Kolme vuotta sitten, 3.4.2018, ajelin kohti Norjan Tennevollia, kohti uusia seikkailuja. Reilun kymmenen tunnin ajomatkan jälkeen taakse oli jäänyt puolisen tuntia sitten, viimeinen kaupunki, Kiiruna. Edessä häämötti Ruotsin ja Norjan rajan halkovat tunturit. Tie oli kapea, paikoin jäinen ja korkeiden lumikinosten ympäröimä. Auringon lämmittämien kinosten sulamisvesi pöllysi ajoittain tuulilasiin ja mutkittelevilla teillä vastaan tulevat rekat pitivät keskittymisen ajamisessa, vaikuttavien, ohitse kiitävien tunturimaisemien varastaessa katseen yhä uudestaan horisonttiin.

Pian tiet nousivat tuntureiden sekaan. Puuduttavan pitkistä ajotunneista huolimatta, tunne oli mieleen painuva; satumaisen kiehtova. Aurinkoisen päivän ansiosta, tie perille olisi todennäköisesti auki. Matkalla oleva majatalo kyllä tarjoaisi yösijan, jos tuntureiden yllättävä lumitilanne olisi etenemisen estänyt.

Se ei oikeastaan olisi edes haitannut. Enkä olisi ollut lumiturvallisuuskurssimme ainut, joka olisi lumijumiin jäänyt. Itse lumiturvallisuuskurssi, jos mikä, ymmärtäisi vuorokauden myöhästymisen lumitukoksen takia. 

Oikeastaan tunne oli kaikesta huolimatta vapautunut. Olin vihdoin vapaana kaikesta naljailusta, matkalla kohti omia intohimojani. Ei siinä olisi haitannut enää mikään. Tiesin ystävieni odottavan kuumeisesti raportointia perille pääsystä, kurssikaverinikin ajaessa perässäni.

Kun vihdoin saavuimme meren rannalle, oli tunne onnellinen. Olin vihdoin täällä! Pysähdyimme risteyksen jälkeiselle levikkeelle ikuistamaan tuon auringonpaisteisen näkymän, kunnes matka jatkui kohti kurssipaikan majataloa.

Perille päästyämme, odotti meitä iloinen porukka muita lajitovereita. Kaikilla sama palo päästä kokemaan vapauttava kokemus, laskea jääkauden hiomien vuorten puuterilumisia rinteitä. Illan ensimmäisen luennon jälkeen oli edessä odottava yö, jonka jälkeen kurssin ensimmäiset tekniset oppitunnit alkoivat.

Niin vapaalaskun myötä, alkoi myös yhdenlainen oman elämän vapaus, vuosi sen jälkeen, kun kolme vuotta olin kuullut, kuinka olen ihan paska kaikessa; ehkä ihan hyvä maalaamaan tauluja, mutta kaikessa muussa ihan paska, kuten tuo ex-miesystäväni, jolta olin epätoivoisesti yrittänyt saada palavaa vastarakkautta, asian ilmaisi viimeisissä keskusteluissamme. Se ei tosin tuntunut eroavan siitä sanattomasta ja sanallisestakin viestinnästä, joita olin sitä ennen saanut kuulla seitsemän ja puoli vuotta ex-aviomieheltäni.

Niistä lukuisista, musertavista sanoista huolimatta, tavoitteenani oli kuitenkin edetä kohti omia unelmiani, edes sitten omien paskojen kykyjeni mukaan. Ja niin sitä kaikista lamaannuttavista kommenteista huolimatta, selvisin kurssista ja laskuista läpi ilman haavereita, mutta sitäkin ihanampia laskukokemuksia ja uusia lajitovereita rikkaampana.

Kurssin jälkeen päätin poiketa vielä Pallaksella, jossa pääsin kokemaan kaikkea mahdollista hyisistä myrskytuulista, auringonpaahteisen tyyniin randopäiviin ja lopulta myös aurinkoisen leppoisiin tunturituuliin. Ja jälleen olin yhtä huikeaa kokemusta ja uusia lajitovereita rikkaampi sekä onnellisempi!

Kolme vuotta myöhemmin

Enpä olisi silloin uskonut, missä tunnelmissa vietän pääsiäistä kolme vuotta myöhemmin…

Tuon uuden elämän alun jälkeisen kesän treffeistä seuranneet kokemukset ovat olleet pahempaa, kuin tuota lumiturvallisuuskukurssia edenneet vuodet. Sinne jäivät unelmat yhteisistä vapaalaskureissuista ja monesta muusta. Tilalle tuli vain jatkuvia luottamuksen koettelemuksia, katoamistemppuja ja tyhjiä lupauksia, joiden vuoksi odotin, että ehkä se lupauksien lunastuspäivä tulisi vielä joku päivä, viikko, kuukausi …vuosi.

Tänä talvena, olisin halunnut jälleen aloittaa nuo elämäni seikkailut uudelleen, mutta sydämeni taas auki repineen syksyn ja vihdoin lopullisen eron jäljiltä, voimat olivat jo niin ehtyneet, että totaalisen romahduksen takia pakkautuneiden työrästien ja lamauttavan mielen kaamoksen vuoksi, en yksinkertaisesti päässyt lähtemään mihinkään. Oli tyydyttävä lähialueiden satunnaisiin, voimaantumisretkiin. Kiitos niistä kuuluu ystävälleni, joka kutsui minut mukaan pieneen retkiryhmään.

Elämässä tosiaan voi jäädä lumivyöryyn monella tavalla. Aurinkoisessa kelissä, fantastiselta näyttävä maisema voi vyöryä päälle ja hukuttaa alleen. Siksi olen kiitollinen, että elämässäni on hyviä ystäviä ja lajitovereita, jotka paikantavat kaverin vyöryneen lumen alta ja kaivavat takaisin elävien kirjoihin.

Joskus vyöry saattaa kuitenkin katkoa selkärangan ja muuttaa elämää pysyvästi, josta toipuminen on pitkä matka. Ehkä toipuminen ennalleen ei enää onnistu ja silloin on hyväksyttävä uudenlainen elämä ja minäkuva. Ja maailmankuva, jossa niin kauniin kimmeltävä ja viattoman näköinen hanki (tai ihminen), voikin olla monella tapaa petollisen tappava. Se muuttaa ihmistä aina jollain tavalla, halusi tai ei. Ehkä jotkut eivät sellaisen kokemuksen jälkeen uskalla enää lähteä edes yrittämään uudestaan, toiset eivät enää kykene. Oma kohtaloni selviää tulevaisuudessa.

Get over it!

Taannoin törmäsin Twitterissä erääseen kommenttiketjuun, jossa kiteytettiin suomalaisen tyylin kannustava ymmärtäminen ja tukeminen kommenttiin: get over it! Toipumiseltakin odotetaan nykyään samaa tehokkuutta kuin kaikessa muussakin. Paras kommentti neljä päivää eron jälkeen oli, että ”joko helpottaa?” Että ”joko” helpottaa??? Voi kuule, kysyppä neljän KUUKAUDEN päästä aikaisintaan uudestaan, tokaisin tuskaisena takaisin. 

Nyt tuosta viimeisimmästä eropäätöksestä on kulunut jo neljä kuukautta + 57 päivää, eikä särky ole terapioista huolimatta, vieläkään helpottanut. Nyt kaikkien näiden kuukausien aikana olen huomannut, että harva kohtalotoveri häviää narsistin uhrien vertaistukiryhmästä ilmapalloineen edes alle puolen vuoden! Onnellisimpia ovat ne, jotka ovat löytäneet rinnalleen tervejärkisen puolison ja huomanneet, että hyviäkin ihmisiä on oikeasti olemassa, vanhojen arpien edelleen silti jomottaessa.

Ymmärrän, että ihmisten on vaikea käsittää, miten nyt yhdestä erosta ylitse pääseminen voi olla niin vaikeaa? Mutta kun kyseessä ei ole vain mikään ”kasvoimme eri suuntiin” tai ”emme vain sopineet toisillemme” -erosta. Kyse on ensin vuosia jatkuneista nälvimisistä ja sen jälkeisestä, kahden vuoden systemaattisesta kusetuksesta, jossa puheiden ja tekojen räikeä ristiriita kuristusyrityksineen, lukemattomine paskapuheineen ja selän takana touhuiluineen, saa ihmisen kuin ihmisen sekaisin ja hajalle. Ei sellaisesta toivuta neljässä päivässä, neljässä viikossa tai edes neljässä kuukaudessa; hyvä jos neljässä vuodessa! Toivottavasti sinun ei tarvitse sellaista kokea, niin sinun ei tarvitse sellaista koskaan myöskään ymmärtää. Kunhan sisäistää edes sen, että sellaiset ihmiset hajottavat ihan oikeasti monia niin hajalle, että elämästä häviää valo. Onneksi sarastava kevätaurinko edes vähän lämmittää ja toivon mukaan parantaa.

Välillä sielun huutaessa tuskissaan, toivon, että joku joskus sanoisi tuolle jo seuraavissa tuulissaan purjehtivalle kusipäämulkulle, mitä hänen edesottamuksensa ovat aiheuttaneet. Mutta tuskin hän välittäisi paskan vertaa; ei hän olisi sellaisia asioita tehnyt alun perinkään, jos yhtään muista kuin omasta mätäperseestään välittäisi. Tai jos jotain muuta muille esittää, niin se ei ole aitoa! Aivan kuten ei ollut koskaan ne suureelliset rakkauden tunnustuksetkaan, joiden takana hän kuitenkin eli ihan muuta elämää…

Jokainen päivä, tämäkin, tuo kipeitä muistoja mieleen jok´ikinen tunti ja minuutti; halusin tai en, vaikka kuinka sitkeästi yrittäisin ajatella muuta. Ne kokemukset oikeasti satuttivat niin pahasti. Se on tuskastuttavaa. Mielessä pyörii lähinnä, kuinka sellaisia ihmisiä voi olla oikeasti olemassa? Miksi uskoin niitä puheita vaikka käytäntö osoitti jatkuvasti ihan muuta? Miksi elättelin toiveita, että oikeasti ne asiat paranisivat? Miksi en tajunnut lähteä tarpeeksi ajoissa? Onko kaikki 40 rajapyykin ylittäneet miehet sellaisia? Uskallanko koskaan enää luottaa ja rakastua kehenkään? Pitäisikö vain olla yksin? Miten enää jaksan eteenpäin? Miten löydän sen elämänilon vielä joskus takaisin? Toivunko koskaan?

Äläkä vaan tule sanomaan, unohda ja mene eteenpäin! Olen siitä jo yhden kirjoituksen kirjoittanut.

Published by Netta Tiitinen

Kuvataiteilija, yrittäjä ja ulkoilma-addikti. Luonnosta, maailmasta, politiikasta, sosiologiasta, filosofiasta ja psykologiasta kiinnostunut ajattelija, kirjoittaja ja elämän koukeroiden kyltymätön tutkija. Poliittisesti ja hengellisesti määrittelemätön oman tien kulkija ja realistisen optimistinen ongelmaratkaisija, joka uskoo luovuuteen, sitkeyteen ja moninaisen huumorin parantavaan voimaan. Kotisivu: www.nettatiitinen.fi

%d bloggers like this: