Työtä työn eteen – tunne vie ja järki vikisee

Välillä tuntuu kuin missään ei olisi mitään järkeä. Miksi nähdä vaivaa oikeastaan minkään eteen? 

”Hullu töitä tekee, viisas pääsee vähemmällä”

Tuo vanhan kansan sanonta lienee alun perin viitannut älyn ja järjen käyttöön arkisissa askareissa, joka sittemmin on tuntunut jalostuneen vapaamatkustajien motoksi.

Mutta tuo viisaus toimii monessa muussakin asiassa. Olen huomannut, että viisas pääsee vähemmillä sydänsuruilla, elämällä yksin, sen sijaan, että tekisi turhaa työtä ihmissuhteen eteen, jossa luottamus ei toimi, vaikka tekisi kuinka paljon töitä ja olisi pitkäjänteinen. 

Kevättalven Torronsuon sisututkimusretken pohdintojen pitkospuut yltävät nekin pitkälle noihin vanhan kansan viisaisiin sanoihin; sisua on kahdenlaista; järkevää ja vahingollista.

Joskus ikävien tapahtumien jatkumon vaikeimpina hetkinä on tullut pohdittua jopa koko elämän järjettömyyttä. Silti jonkinlainen, uteliaisuudella höystetty toivo, kera selkäytimessä jomottavine vastuuntuntoineen ja mysteerisine vietteineen, ovat kantaneet eteenpäin, aamukahvista seuraavaan.

Tuumauskahvitauko

Eräänä toukokuisena aamuna meloin lempi luodolleni aamukahville, miettimään suunnittelemiani kirjoitusprojekteja. Työn alla on kaksi kirjaa, joista nyt toinen tuntuisi sitten kuitenkin olevan ajankohtaisempi.

Ajatuksena olisi kertoa luontokokemusten ja saaristomeren tunnelmien kautta kootusti kaikista niistä inspiroivista, ihmismielen ymmärtämisen ahaa-elämyksistä, maailmankuvaa avartaneista kirjoista ja kaikesta siitä, jota ympäröivää maailmaa eri kuvakulmista uteliaana tarkkaileva taiteilijasielu on kerännyt pohdintojen hedelmäkoriin. Samalla jakaen vertaistuellisesti eteenpäin myös oman elämän kasaan kursimisen keinoja ja pieniä oivalluksia, joista voisi olla apua muillekin.

Olisiko niissä mitään järkeä? Olisiko siitä mitään hyötyä? Voisiko siitä olla oikeastaan jopa haittaa? Mitä ihmiset ajattelisivat? Mitä järkeä olisi ottaa sellainen riski, että kirjani aiheuttaisikin tuomitsemista, paheksuntaa, jopa vihaa? Toisaalta, jokainen lukemani kirja on ollut itselleni inspiroiva ja ajatuksia laajentanut elämys, siitäkin huolimatta, että ne ovat saattaneet ärsyttää ja turhauttaa. Ja jostain senkin lukenut, että jos kirja aiheuttaa mitä tahansa tunteita ja ajatuksia, on se silloin täyttänyt tärkeimmän tehtävänsä. 

Ajattelun sielunkumppanini, filosofian ja valtiotieteiden tohtori sekä hyvinvoinnin psykologian dosentti, Frank Martela puhuu elämän merkityksellisyydestä, olennaisena osana hyvää elämää. Työ taiteilijana täyttyy, kun kuulee työnsä tuoneen muille jotain merkityksellistä; silloin omassa työssä on ollut jotain järkeä; joku tärkeämpi merkitys. Samaa palautetta olen kuullut kirjoituksistani, jotka eivät ole alun perin tähdänneet kirjoittamiseen ammattina, mutta joku ihmeellinen imu siihenkin vain alkoi hiljalleen kasvaa. Jos kirjoitukseni ovat tuoneet ihmisille jotain viihdettä merkityksellisempää iloa, olisi kai järjetöntä olla kirjoittamatta vain siksi, että maailmassa ei koskaan voi miellyttää kaikkia. Kaikki eivät tykkää puurosta, vaikka kuinka yrittäisi pukea oman huikean tunnekuvan sanoiksi.

Aamukahvituokion jälkeen palasin talviunilta heräilevän veneeni luo. Katsoin sitä hetken ”rähmäisiin silmiin,” tiedostaen, että ”pari pikku juttua” pitäisi tehdä, ennen kuin yhteinen kirjoitusresidenssitaipaleemme voisi alkaa…

Jokaisella meistä on varmasti asioita, joiden äärellä ei tule laskettua tunteja eikä euroja. Järjetöntä? Ehkä. Siltä välillä veneen alati venyvä huoltoprojekti tuntui. Ennen ja jälkeen -kuviin välillä palatessa huomasi kuitenkin motivoivan edistymisen, johon silmä helposti tottuu tehdessä, ja lopulta jonkunlainen perfektionistinen nälkäkin vain kasvaa syödessä, vaikka ei varsinaisesti täydellisyyteen pyrkisikään. Kun yksi kohta on putsattu, näyttää vieressä oleva ihan ok olevan huonommassa kunnossa kuin korjatun kohdan lähtötilanne. Kuin vaivihkaa, skraba muuttuu hiomapaperiksi ja lopulta kuituliinaksi. 

Monet huikeimmat kokemukset ovat olleet jopa järjen vastaisia, mutta aina niiden tuoma suunnaton ilo, on kuitenkin ollut joka tuskanhikikarpalon arvoinen! Näkisimmekö lopulta minkään eteen työtä ja vaivaa, jos siitä ei olisi palkintona jonkinlainen, palkitseva tunne? Emme. Siitä tiedemaailmakin on yhtä mieltä.

Tunteiden, järjen  ja onnellisuuden dynamiikkaa on tutkinut muun muassa psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen. Hän summaa, että monesti yliarvioimme tiettyjen tavoitteiden saavuttamisen tunnekokemuksen; että kaiken sen kymmenen vuoden opiskelun jälkeen työ ei tuonutkaan sitä onnea, jonka oli mielessään tulevaisuuteen hahmotellut. Tai että tuhansien eurojen arvoinen lomamatka ei sitten kuitenkaan tehnyt elämästä sen parempaa, kuin minkälaisia odotuksia lomalle oli vaivihkaa mielessään asettanut. Tavaroiden ostamisen tuoman tyydytyksen keston, on tutkittu vastaavan pikahiilihydraattien sokerihumalaa ja yhtä nopeasti siitä koituvaa laskuhumalaa ja jopa katumuskrapulaa.

Joskus kuitenkin voi käydä niinkin, että kaiken vaivan palkkiona on yksinkertaisesti itsensä voittamisen ja onnistumisen ilo. Mitä enemmän jonkun asian eteen on nähnyt vaivaa ja jaksanut pusertaa tiukissakin haasteissa luovuttamatta, saa palkintona onnistumisen ilon moninkertaisena. 

Yksi tasapainoisemman elämän takaavista oivalluksista on ollut, optimismin ja pessimismin väliin asettuva, realistisen melioristinen motto: kun ei ole odotuksia, ei ole pettymyksiä. Projektin edetessä kaikki pienetkin onnistumiset ja uuden oppiminen, tuntuvat aina lottovoitolta. Vaikka päämäärä voisikin olla tärkein, kannattaa matkastakin ottaa kaikki ilo irti, muuten mikä tahansa projekti voi tuntua tuskattuttavan työläältä, jos mielessä on vain pelkkä valmiiden tulosten, kunnianhimoisen täydellinen lopputulos: sitten kun tämä nopeesti tehty juttu …ja pari muuta juttua on valmis, niin sitten olen onnellinen.

Onhan sitä fiilistä mahdoton kieltää, että kun sitten vihdoin lämpimässä kesäillassa, auringon laskiessa, katselee ulkoluodoilla horisonttiin, ymmärtää, miksi on jaksanut hikoilla veneen moninaisten, loputtomilta tuntuneiden huolto- ja korjausprojektien kimpussa, järjettömät puolitoista kuukautta! Vihdoin pääsee “oikeisiin töihin!”

Ennen kuin annat kateuden siemenelle substraalia ja kasteluvettä, niin kerrottakoon kuitenkin, että nuo tunnelmaromanttiset kuvat eväskoreineen rantakalliolla on vain prosentti, suhteutettuna siihen, mitä kaikkea työtä ja haasteita niiden ulkopuolella tapahtuu. Ei tule kuin manulle illallinen nämä projektit. Ja mitään takeita työn taloudellisesta tuottavuudesta ei ole. Lopputuloksena voi olla kovakin taloudellinen tappio. Henkinen voitto voi tosin olla valtava, jota ei rahalla edes voi ostaa.

Moni sivusta katsoja varmasti ajattelisi, että mikä järki on nähdä kaikki tuollainen työ ja vaiva tuollaisen työprojektin eteen? Selitä sitä nyt sitten… Se on se, kokonaisvaltaisen elämänlaadun ja työn mielekkyyden kannalta olennaisin pointti: fiilis, eli tunne, jota ei saavuta yksin työmaakopissaan neljän seinän sisällä, jossa vietän kuitenkin ihan tarpeeksi aikaa; puolet vuodesta. Sitä on se yrittäjän ja taiteiljan ihmeellinen yrittämisen ja luomisen vietti.

Tunteiden logiikka

Järki haluaisi johtaa, mutta tunteiden voima on musertava. Järkeni haluaa ymmärtää, miksi tunteita on niin vaikea hallita. Miksi viimeisen muutaman vuoden tapahtumat pyörivät painajaisina unissa edelleen ja miksi toipuminen kestää niin pitkään? 

Yksi hidastava tekijä on sosiaalisen ympäristön paineet: empatian paradoksi.

Koitamme kovasti luoda pehmeämpää, empaattisempaa ja enemmän tunteiden kirjoa hyväksyvää yhteiskuntaa, työympäristöä ja arvomaailmaa. Somessa liikkuu profiilikuvakehys: ”minäkin olen käynyt terapiassa” ja ihmiset puhuvat avoimemmin vastoinkäymisistään. Tuntuu absurdilta, kuinka kuitenkin samaan aikaan surusta, masennuksesta, traumoista ja vihasta on näyttänyt tulleen hulluuteen verrattu mielisairaus. Jos toipuminen kestää yli kolme viikkoa tai saatika kolme kuukautta; kolmesta vuodesta puhumattakaan, alkaa ihmisten arkikeskusteluissa jokseenkin ivallisesessa sävellajissa soiva supina mielenterveysongelmasta. Ja niissä supinoissa mielenterveysongelma on yhtä kuin pimeetä ja sairasta, johon luullaan löytyvän hokkus-pokkus asennepikapäivitys terapiasta tai lääkinnällinen ongelmaratkaisu lääkäriltä. Toisaalta jonkunlaisen normaaliksi määritellyn ihanteen rima on asetettu niin korkealle, että harva supisija itsekään sinne lopulta yltää.

Jotenkin tuntuu, että elämme yltiöpositiivisessa, vahvuuden ja täydellisyyden ihanteeseen tähtäävässä yhteiskunnassa, jossa ikävät tunteet ovat heikkoutta, mutta tunteettomuus taasen luotaan työntävää. Sen sijaan positiivinen lujatahtoisuus näyttää elävän yhteisöllisen henkisen ekosysteemin ruokakunnan huipulla; ikään kuin Lujasti lempeä, kuten Maaret Kalliokin on asian osuvasti sanoittanut.

Pitkän talven ja kevään aikana on taas kertynyt luettujen kirjojen pinoon monen monta kirjaa. Luettavaa todella riittää. Tunteiden neurokemiallista koostumusta tutkii työkseen aika moinen joukko-osasto akateemisissa laboratorioissaan, kuin myös saman moinen määrä käsiään toiveikkaasti hymisten hierovia, kaupallisia instanssejakin. 

Maailman suosituin tuoteryhmä: tunteiden ja mielen parantaminen

Oikeastaan koko nykymaailman kapitalismi itsessään rakentuu pitkälti henkisten tyydytteiden moniulotteisen järjestelmän ympärille. Markkinamiehet tarjoavat tuotteita ja palveluja, jotka eivät kuulu välttämättömiin elintarpeisiin, vaan joiden tarkoitus olisi tyydyttää ihmisten erilaisia henkisiä tarpeita. Mukaan lukien erilaiset henkisen valmennuksen ja mielenhallinnan oppaat, joiden kanssa on syytä olla tarkkana ja eräällä tavalla varovainen. 

Puhutaan paljon lähdekritiikistä, mutta pelkät kirjoittajien oppiarvotittelit eivät vielä ole tae laadusta. Kuka tahansa voi kirjoittaa nykyään kirjan. Vaikka kirjoissa olisi monia vakaviakin virheitä, ne ovat siellä; ei niitä kaikkia ehdi eikä pääse mikään vertaisarvioijatuomaristo oikomaan tai tarkastamaan.

Osa kirjallisuudesta on tarkoitushakuisuudeltaan puhtaasti kaupallisia, jossa tarjotaan mukavan kuuloisia ja helppoja ratkaisuja monimutkaisiin asioihin. Helpotusta henkiseen ahdistukseen tarjoavien selfhelp-oppaiden massiiviseksi kasvaneeseen kysyntään ja tarjontaan mahtuu paljon kyseenalaista ”tiedettä,” jopa hengenvaarallista potaskaa. Eräskin kirja kertoi, kuinka unettomuus ei lopulta ole niin haitallista ja vaikuta mitenkään ihmisen arkiseen suorittamiseen.

Mutu-tieto on nykypäivän kirosana, mutta mitä enemmän olen lukenut, sitä enemmän huomaan tieteenkin olevan, hypoteeseihin ja yksittäisiin löytöihin nojaavaa, haparoivaa mutua; jopa tutkijoiden omien, henkilökohtaisten intressien, egoististen tavoitteiden ja mielikuvituksen muovaamia tuloksia. Ehkä tulevaisuuden tekoäly tuo tieteen tutkimukseen luotettavampia tutkimustuloksia, povaa myös eräs toinen ajattelun sielunkumppaneistani, disruptioon paneutunut, Perttu Pölönen, kirjassaan Tulevaisuuden identiteetit, (Otava 2021). Jokainen tutkimustulos on vain uusi, väliaikainen tutkimustulos, joista jotkut ovat otannaltaan tai alueeltaan niin suppeita, että tutkimuksen tuloksen tulkinta saattaa olla vakavasti kyseenalainen ja jopa harhaan johtava, kaukana eksaktista totuudesta, jota tiede koskaan muutenkaan ole. Uskottava tiede on fakta-ajattelultaan paljon joustavampi, kuin yksikään fanaattinen uskonto. Eikä tämä ole vain maallikon mutua, vaan uskallan sanoa rohkeasti tuon ääneen, koska lukemissani tutkijoiden kirjoissa ja artikkeleissa, tämä on myös tullut esille. 

Totuus itsessään on jo monimutkainen asia. Kiveen hakataan jopa järjettömiä väitteitä, joiden totuus perustuu siihen, ettei niitä voida osoittaa vääriksi. Yhtenä esimerkkinä muun muassa kvanttifysiikan teoriaa mielen liikkeisiin soveltanut, eräänlainen poikkitieteellinen “aate,” joka on saanut hiukkasfyysikko Kari Enqvistinkin huokaisemaan turhautuneena, muun muassa kirjassaan Kangastuksia varjojen talossa, WSOY, 2020. Erinomainen lukusuositus kaikille todellisuuden etsijöille, mutta varoitus niille, joiden koko elämän pohja ja identiteetti perustuvat henkiolentojen varaan.

Lukeminen on ollut  paras apu

Lukukokemusten myötä, jonkinlainen kokonaiskuva on pikku hiljaa täydentynyt. Tiedon muruset ovat auttaneet ymmärtämään ihmismieltä hallitsevien neuronien, synapsien ja välittäjäaineiden toimintaperiaatteita sen verran, kuin mitä tutkimustulosten myötä on löydetty. Tosin tieteessä tutkittavaa riittää vielä pitkään, sillä moni asia on edelleen mysteeri, joista tutkijatkaan eivät tunnu päässeen tuloksista ja arvailuista vielä yhteisymmärrykseen. Tunteiden taustalla vaikuttavat tekijät ovat monimutkaisempi kokonaisuus kuin kukaan on osannut aavistaa. 

Yksi neuropsykologian mielenkiintoinen haara, on persoonallisuuden tutkimus. Varsinkin siihen halusin vastauksia: voisiko persoonallisuus muuttua? Olisiko niissä kaunopuheissa voinut olla toteutumisen toivoa, joita tuo elämänlaatuni pahasti saastuttanut ex-miesystäväni toiveajattelmistaan yritti uskotella? Mutta kerran varas on aina varas. Arvomaailma ja mielenkiinnon kohteet toki voivat muuttua elämän varrella, mutta ei varsinainen luonne. Ihmisen persoona, kaikkine vietteineen ja neurologisine rajoitteineen, ei lopulta juuri paljoakaan muutu. Tähän tulokseen on tullut muun muassa jo edellä mainittu psykologian emeritusprofessori Markku Ojanen kirjassaan, Voiko persoonallisuus muuttua? (PS-kustannus 2020).

Olen kyllä huomannut tuon muuttumattomuuden ihan jokaisesta ihmisestä, jotka olen tuntenut vähintään 20-30 vuotta. Kahden tuntemani henkilön voi sanoa muuttuneen; toinen päähän kohdistuneen vamman ja toinen aivoinfarktin seurauksena. Tuo, omia havaintojani tukenut tieto riitti minulle takaamaan mielenrauhan ja käyttämästä enää jatkosta energiaa sellaiseen, jossa onnistumisen mahdollisuudet perustuisivat ihmisen syvimpien viettien määrittelemän persoonallisuuden muuttumiseen, siitäkin huolimatta, että henkilö itse haluaisi muuttua. Helpommin sanottu kuin tehty. Vasta kun puhe vastaa tekoja ja arjen itsestään selviä automaattisia ja valintoja, ollaan ihmisen sisäisen, todellisen arvomaailman äärellä. 

Tunteissa on järkeä. Ilman, joskus turhauttavienkin tunteiden luomaa motivaatiota, emme tekisi mitään järkevääkään.

Published by Netta Tiitinen

Kuvataiteilija, yrittäjä ja ulkoilma-addikti. Luonnosta, maailmasta, politiikasta, sosiologiasta, filosofiasta ja psykologiasta kiinnostunut ajattelija, kirjoittaja ja elämän koukeroiden kyltymätön tutkija. Poliittisesti ja hengellisesti määrittelemätön oman tien kulkija ja realistisen optimistinen ongelmaratkaisija, joka uskoo luovuuteen, sitkeyteen ja moninaisen huumorin parantavaan voimaan. Kotisivu: www.nettatiitinen.fi

%d bloggers like this: