Tarina blogin taustalla

Miksi Viisitoista vuodenaikaa? No, kaikella on aina joku tarina. Oikeastaan koko päiväkirja sai alkunsa siitä, että kirjoittaminen on osoittautunut kohdallani parhaaksi terapiamuodoksi, selvitäkseni päivä kerrallaan, 15 vuotta sitten alkaneesta, pikkuhiljaa pahentuneesta ja lopulta elämänilon ja kaiken motivaation syövyttäneestä rakkauden ansasta. 

Olin harrastanut ja urheillut lapsuudessa ja nuoruudessa paljon kaikenlaista. Olisihan se ollut kiva löytää puoliso, jonka kanssa jakaa samat harrastukset, mutta ajattelin, että ehkä rakkaus on kuitenkin tärkeintä; kunhan on hyvä ja rehellinen mies, niin kaikki on hyvin. Voihan niitä omia ambitioita sitten harrastaa omalla ajalla. 

Mutta eihän se oikein niin sitten kuitenkaan toiminut. 

Olin 25-vuotias. Takana oli 9 vuoden rakkauden täyteinen suhde. Kaipasin hyvästä ja kunniallisesta miehestä huolimatta, sitten kuitenkin lopulta niin paljon sellaista parisuhdetta, jossa keskinäisen rakkauden arjen runkona olisi myös rakkaiden elämäntapaintohimojen jakaminen ja yhdessä tekeminen: niitä elämän täyttäviä ulkoilmaharrastusseikkailuja ja rakennusprojektejakin; kaikkea sitä, jota olin jo lapsesta ja nuoresta pitäen tykännyt puuhata. Unohtamatta moninaista taiteen, musiikin, kulttuurin, filosofian ja psykologian sivuhaaroja.

Päätös oli tuskallinen, mutta kuitenkin suhteellisen nuorina, toivotimme kiitollisena yhdessä eletyistä hienoista vuosista, toisillemme onnea, intohimojemme siivittämille elämän poluille. Se oli haikeaa, mutta molempien kannalta silloin tärkeä ratkaisu. Hän lähti Californiaan toteuttamaan akateemisia urapolkujaan ja minä jatkoin yrittäjyyden arvoituksellisilla teillä. Siitä on nyt melko tarkalleen 15 vuotta.

Ei mennyt aikaakaan, kun löytyi arkeen sellainen ulkoilmassa viihtyvä duracellkaveri.Täydellistä ei tietysti ole olemassakaan, joten päätin joustaa erilaisissa pienissä asioissa. Sitten perheenperustamisvietti vei mennessään. Mikäs siinä, lapsi kulki mukana milloin fillarin peräkärryssä, toisinaan luontoretkillä kantorinkassa. Taakse jäivät kuitenkin kunnianhimoisemmat seikkailut, kuin myös yhteiset rakennusprojektitkin. Mutta onhan se rakkaus tärkämpää, ajattelin. Elettiin vuosia sellaisessa, jonkinlaisessa perheilluusiokuplassa, jossa en nähnyt tai kokenut sen enempää työpaikkakiusaamista, kuin oikeastaan suuremmalti, mitään muutakaan pahuutta. Rasitteena oli vain yrittäjyyteen liittyneet, jokseenkin normaalit stressitekijät. Täysin eri alalle puolivahingossa ja rohkeasti siirtyminen, oli samaan aikaan jännittävää, mutta antoisaa. Silloin lähimmäisen verbaalinen piikittely ja muut jutut eivät vielä niin painaneet. Ajattelin, että ainahan sitä pieniä haasteita yhteiseloon ja perhe-elämään saattaa kuulua, mutta yhdessä mennään ja yhdessä haasteista selvitään. Kunnes sitten tuo perheidylli-illuusio pikkuhiljaa alkoi nitistä liitoksissaan, ja lopulta romahti. Olin ensin järkyttynyt, lopulta kuitenkin kai helpottunut.

Reippaana ja suhteellisen hyvän resilienssin omaavana, ajattelin, että hei, “jokainen tsäänssi on uus mahdollisuus.” Niimpä puolen vuoden jälkeen, extemporee-ajatuksella sovitut vapputreffit venyivätkin muutaman vuoden mittaisiksi; tuoden eteen kuitenkin uudenlaisia, hämmentäviä kokemuksia, joiden äärellä, ei elämänkokemuksessani ollut minkäänlaista kokemuspohjaa tai toimintamallia. En ymmärtänyt, että funktioni siinä parisuhteessa, oli ilmeisesti jotain aivan muuta, kuin mihin koko suhteen piti perustua. Satunnaisista hyvistä hetkistä huolimatta, ne olivat rankkoja vuosia. Siinä sitä sitten lopulta meni, muutaman vuoden itkujen jälkeen, vuosi toipuessa. 

Päätin kuitenkin henkisesti mukiloituna, aloittaa unelmoimani uudet harrastushaasteet ja varovasti katsella, josko ystävien kannustuksella, sitten kuitenkin ehkä vielä se ”oikea” tulisi kohdalle. Pikkuhiljaa herätellen, voinnin salliessa ja työprojektien ohessa, aloin toteuttaa niitä, lamaannuttavien murheiden jalkoihin jääneitä haaveita. Aloitin leijasurffauksella. Sitten tuli lumiturvallisuus- ja vapaalaskukurssit. Kevätauringon myötä, palasi auringonpaiste pikkuhiljaa myös kasvoillekin. 

Kunnes sitten päädyin puolen vuoden viestittelyn jälkeen Tinder-treffeille miehen…no ”miehen” kanssa, jonka kanssa jaoimme samat haaveet ja unelmat. Enpä hyväuskoisena osannut odottaa, että astuisin vielä pahempaan tarinaan. Tarinaan, joka oli täynnä selityksiä, valheita, pimityksiä ja ristiriitaisen suureellisia rakkauden vuodatuksia. Monien itkujen ja jatkuvien, ilmi tulleiden ikävien asioiden ja niitä seuranneiden vakuuttelujen ja rakkausvuodatusten jälkeen, en enää tiennyt mihin uskoa. Olisi vain pitänyt lähteä jo silloin, kun ensimmäiset, toiset, kolmannet… valheet ja kertomatta jättämiset tulivat ilmi. En sitten lähtenyt. En edes vielä senkään jälkeen, kun halusin selvitystä erittäin ikävälle asialle; jonka jälkeen hän yllättäen uhkasi tappaa minut ja kävi siltä seisomalta kimppuuni. Eihän sellaista oikein edes tajunnut tapahtuneen. Tyhmänä uskoin edelleen rakkauden ja yhdessä tekemisen halun tyhjiin puheisiin sekä pitkäjänteisyyteen ja kärsivällisyyteen – liian monta kertaa. Nyt ymmärrän, miksi monet jäävät koukkuun sellaisiin ihmissuhteisiin; sitä kun loputtomiin jaksaa uskoa ihmisen hyvyyteen, ennen kuin lopulta tulee se viimeinen kerta. Sitten sitä vasta tajusi, miksi yli 40-vuotiaalla miehellä ei ollut takana yhtään pitkää parisuhdetta. Ei se johtunutkaan pinnallisten naisten nirsoudesta, vaan siitä, että muut tajusivat lähteä aikaisemmin. Kaksi naista tehnyt abortin, toinen jopa yliajalla. Kuinka olinkin naiivi ja tyhmä, etten sitä tajunnut. Mutta toisaalta, en koskaan uskonut sellaista tapahtuvan oikeassa elämässä, saatika osuvan omalle kohdalle.

Mahtuupa väliin vielä yksi, lyhyeksi jäänyt, pikaromanssikin, josta onneksi kokemusten opettamana ja ystävien, kysymyksiä herättäneen parin kommentin jälkeen, hyppäsin pois kyydistä jo heti alkumetreillä. 

***

Olen kuitenkin yrittänyt elämän vaikeissakin tilanteissa, löytää aina jotain positiivista. Ehkä en olisi iki kuuna päivänä, tullut lukeneeksi niin paljon, kuin mitä olen vuoden aikana lukenut; lopulta siitäkin syntyi idea omasta …tai oikeastaan myöhemmin, omista, kirjoista.

Paljon sitä on omissa terapiaprojekteissakin oivaltanut asioita, että miksi sitä oikein on päätynyt ja päättänyt jatkaa tällaisissa ihmissuhteissa. Rakastaminen, sitkeys ja pitkäjänteisyys ovat tavallaan ihan hienoja piirteitä, mutta… No, siitä ehkä lisää joskus myöhemmin.

***

Nyt on kulunut 15 vuotta siitä, kun lähdin etsimään yhteiseen tekemiseen perustuvaa rakkausparisuhdetta, mutta olen edelleen takaisin lähes lähtöruudussa; 15 vuotta vanhempana, uskon oikeaan rakkauteen menettäneenä ja myös kaiken kaaoksen jälkeen, äitinäkin epäonnistuneena. 

Elämänmotivaationi on rehellisesti sanottuna, ollut viime aikoina, vakavasti vaakalaudalla.

Ehkä en silti vielä haluaisi kuitenkaan luovuttaa. Menkööt kaikki rahat, koti, työ ja vaikka henkikin kesken matkan. Mielummin lähden täältä onnellisena monot jalassa, kuin rakkauden kivikossa riekaleiksi kompuroitujen kenkien kengännauhoihin hirttäytyen! Nyt aion ottaa takaisin kaiken sen, mitä olen hemmetti VIISITOISTA VUOTTA yrittänyt saavuttaa! Tosin toivottavasti, vihdoin jotain virheistä oppineena…

Joten niinpä päätin haudata tuon rakkauden irvikuvan, yhtenä suurimpana elämäni pilanneena kirouksena, niin syvälle suohon kuin Tuonelan kuokalla yltää. Tilalle tilasin eri puolilta, kaikki mahdolliset varusteet, joilla toteuttaa edes osa niistä 15 vuoden aikana, jalkoihin tallautuneista haaveista.

Jääköön koirat haukkumaan, kun tämän, elämän kolhiman karavaanin perävalot häipyvät lumesta pöllyävän, pohjoisen horisontin taa.

Jatkakoot elämäiloni pilaajat valitsemilla poluillaan, omiin selittelyihinsä ja valheisiinsa tukehtuen. Ja sehän on selvää, että he varmasti kertovat minusta osia tarinoista, joilla haluavat luoda kuvan, että minä olin hullu. Ehkä olen joiltain osin hullu ja tyhmä, kun heidän kanssaan yritin kaikkeni ja puolustin rajojani, mutta tuskin tulevat kertomaan koko totuutta (tai edes puolitotuutta) siitä, mitä niiden tekopyhien naamareidensa takana oikeasti tapahtui. Mutta onko mielestäsi sellainen ihminen hullu, joka ei hyväksy epärehellisyyttä ja huonoa kohtelua? Tai onko ihminen hullu, jos kirjoittaa mietteitään blogissa, vaikka sinä et niin uskaltaisi tehdä?

En ainakaan itse halua itse esittää sellaista tekopyhää; mielummin tunnerehellinen ja avoin rähinä, kuin salakavalan tekopyhä naamio. Siinäkin olen avoimen rehellinen, etten ikinä tule antamaan heille anteeksi – en edes elämäni viimeisimpinä hetkinä. Ei tarvitse. Ei ole pakko. Eivät ole sitä ansainneet. Ymmärtää voin taustalla piilevät syyt, mutta hyväksyä ei tarvitse.

Kiitokset kuitenkin kaikille rehellisille, ihanille ja rakkaille ystäville, läheisille, tovereille, yhteistyökumppaneille ja kaikille niille, jotka ovat tuoneet valoa, iloa ja energiaa pimeille ja karuille elämän poluille! Olen yhdessä kuljetusta matkasta, tuesta, naurun täyteisistä hetkistä ja kokemuksista kanssanne, entistäkin kiitollisempi. Mukaan lukien sen ihmisen, joka yhdeksän vuoden ajan todisti, että oikeaa rakkauttakin on oikeasti ollut olemassa; en siis ole havitellut mitään mahdottomia prinsessasatuja.

***

Yhden neuvon annan jok´ikiselle: älä koskaan tuhlaa elämääsi ja unelmiasi ainakaan petollisen tai yksipuolisen rakkauden vuoksi. Elämä on rajallista, eikä aina välttämättä ole eläkeikään asti aikaa toteuttaa niitä unelmia. 

Itseään etsiville, itsekkäille ja kieroille mulkuille kerrottakoon terveiset, että älkää pleace, omassa surkeudessanne tuhlatko ja tuhotko muiden ihmisten elämää. Meillä jokaisella on kuitenkin vain yksi elämä ja oikeus oikeaan, aitoon ja uskolliseen rakkauteen; petollisen hyväksikäytön ja omanarvon tunnon syövyttävän paskakohtelun sijaan.

***

Ehkä omalle kohdalleni ei elämän käsikirjoitukseen sitten kirjoitettu sitä aidon ja oikean rakkauden sekä ambitioiden yhdistelmää, jota toivoin. Sen sijaan on kasattava oma “kintsugi-elämä” uudestaan erilaista palasista, joita vielä on jäljellä ja täydentämällä niillä, mitä mistäkin löytyy.

%d bloggers like this: